Thursday, March 12, 2015

Jani Kaaron psykedeeliaiheinen joukkorahoitusprojekti

Seuraavaa varsinaista Psykedeeliuutiset-artikkelia odotellessa Suomalaisen journalismin rintamalta kulkeutuu raikkaita tuulia. Vuoden tiedetoimittajaksi vastikään valittu Jani Kaaro hakee joukkorahoitusta psykedeelitutkimusta ja -terapiaa kartoittavalle artikkelilleen. Kaaron omin sanoin:

"Mielenkiintoisia pikkututkimuksia huumeiksi luokiteltujen psykoaktiivisten aineiden lääketieteellisistä sovelluksista tehdään maailmalla, mutta mitä tarvitaan, että ne muuttuvat todellisiksi hoitomuodoiksi meillä?

Jos suomalainen tutkija haluaa järjestää ensimmäisen kliinisen kokeen psykedeeleillä Suomessa, mitä se vaatii? Millaisia esteitä on ylitettävä? Kenet on vakuutettava? Ketkä sitä vastustaisivat? Onko edessä pitkä ja kivinen tie? Vai onko se vain ilmoitusasia ja helposti järjestettävissä? Jos jälkimmäinen on totta, miksi emme tee sitä?

Entäpä sama kysymys yleisemmin? Miten uudet hoitomuodot ylipäänsä vakiintuvat? Millaista pioneerihenkeä siihen tarvitaan?"

Tukemalla tätä projektia tuet laatujournalismin mahdollisuuksia laajemminkin. Internetin myötä kuluttajille käytännössä ilmaiseksi muuttuneen lehdistön nurja puoli on se, että selviytymisestään kamppailevia mediaorganisaatioita kiinnostaa ensisijaisesti lyhyet ja pinnalliset artikkelit, koska niiden tuottaminen on halpaa ja helppoa – ne tarjoavat toisin sanoen kustannustehokkaimmat tulovirrat.

Jokaisen tällaisen joukkorahoitusprojektin onnistuminen osoittaa, että ihmisillä todella on halua tukea laadukasta, syväluotaavaa, huolella taustoitettua journalismia, ja edesauttaa siten kokonaisuudessaan tasokkaan journalismin toteutumista ja alan elinvoimaisuutta.

Jos arvostat vahvaa, kantaaottavaa ja vastuullista lehdistöä ja laadukkaita, avartavia, perinpohjaisia artikkeleita, haluan rohkaista osoittamaan tukeasi tälle projektille lahjoituksen tai vaikkapa facebook-seinällesi jakamisen muodossa. Mieluiten tietysti molempien. (Psykedeeliuutisten alkuperäinen FB-postaus löytyy jaettavaksi tämän linkin takaa.) Pidetään yhdessä huoli siitä, ettei kaikki journalismi taannu muutaman lauseen pintaraapaisuja suoltavaksi hötöntöttömasiinaksi!

Monday, February 16, 2015

Tutkijan taistelu pelkoa ja hölynpölyä vastaan - Robin Carhart-Harris LSD:n äärellä

Alkuperäinen artikkeli: Dr Robin Carhart-Harris is the first scientist in over 40 years to test LSD on humans - and you're next, The Independent 17.08.2014. [Alkuperäisartikkelin otsikko on tyypillisen disinformatiivinen, sillä Carhart-Harris ei ole ensimmäinen LSD:tä ihmiskoehenkilöillä 40 vuoteen tutkinut ihminen, vaan ensimmäinen LSD:tä ihmiskoehenkilöillä 40 vuoteen tutkinut b r i t t i. Mutta mikäs siinä, jollekin se oma Perä-Pynttään kylä on koko maailma. --suom. huom.]


On kuuma kesäkuun iltapäivä. Lontoolaisen pubin yläpuolella sijaitsevassa väentäyteisessä huoneessa Imperial Collegen Neuropsykofarmakologian keskuksen tutkija tri. Robin Carhart-Harris pitää työstään kertovaa luentoa. Hän joutuu korottamaan ääntään, jottei hänen puheensa jäisi alakerrassa jalkapallo-ottelua seuraavien ihmisten tuottaman metelin jyräämäksi. Tilan tunnelma on poikkeuksellisella tavalla innostunut. Tämä johtuu tohtorin tutkimusalasta, joka on yhtäläisesti jännittävä ja aiheena tabu: Carhart-Harris tutkii psykedeelien vaikutuksia aivotoimintaan, ja aineiden potentiaalisia terapeuttisia käyttötarkoituksia.

Carhart-Harris on ensimmäinen tutkija, joka on Iso-Britanniassa vuonna 1971 voimaan astuneen huumausainelainsäädännön jälkeen saanut laillisen oikeuden annostella lysergihapon dietyyliamidia (LSD:tä) vapaaehtoisille koehenkilöille. Hänen esitelmänsä huipentuu kuvasarjaan, joka paljastaa jotain ennennäkemätöntä: Artikkelin kirjoitusvaiheessa vielä julkaisemattoman, fMRI-skannerin tuottaman kuvan koehenkilön aivoalueista LSD:n vaikutuksen alaisena. Kuva havainnollistaa verenkierron muutoksia, joiden pohjalta voidaan päätellä muutoksia aivoalueiden aktiivisuudessa. Tässä tapauksessa muutokset liittyvät erityisesti hippokampukseen, jonka toiminta liittyy erityisesti muistoihin.

"Tässä vaiheessa olemme kuvanneet vasta kuusia aivoja", Carhart-Harris sanoo tavatessamme muutamaa viikkoa myöhemmin hänen Notting Hillin lähellä sijaitsevan kotinsa tuntumassa sijaitsevassa kahvilassa. Durhamissa 33 vuotta sitten syntynyttä tutkijaa voisi olemuksensa puolesta luulla julkkisfyysikko Brian Coxin tyylikkäämmäksi pikkuveljeksi. Hänen ulosantinsa on huolellista ja sujuvaa, muttei peitä sitä innostusta, jota hän tuntee työtään kohtaan. "Olemme vielä varhaisessa, joskin lupaavassa vaiheessa. Kartoitamme todella jännittäviä alueita", hän sanoo.

Psykedeelien tarjoamat mahdollisuudet tieteen kentällä (erotuksena niiden mahdollisista kulttuurillisista, sosiaalisista, taiteellisista, henkisistä tai muista subjektiivisista hyödyistä) jakautuvat pääosin kahteen luokkaan. Niiden potentiaalista lääketieteellisessä ja terapeuttisessa kontekstissa on näyttöä, ja toisaalta ne myös tarjoavat poikkeuksellisen näkökulman ihmismielen toimintaan tavalla, joka saattaa helpottaa esimerkiksi klassisen "tietoisuuden vaikean ongelman" lähestymistä; sanan "psykedeeli" kreikankielinen alkuperäismerkitys psukhḗ dêlos tarkoittaa "mieltä (tai sielua) paljastavaa".

Eloperäisiä psykedeelejä, joihin lasketaan esimerkiksi peyote- ja San Pedro -kaktusten sisältämä meskaliini, monenlaisissa eliökunnan edustajissa (esimerkiksi Psychotria viridis -kasvissa sekä suomalaisille tutummassa ruokohelvessä) esiintyvä DMT ja psilosybiini (jota voi tavata esimerkiksi Suomessakin viihtyvissä psilocybe-suvun sienissä), on käytetty terapeuttisiin ja lääkinnällisiin tarkoituksiin vuosituhansien ajan. Vuonna 1943 37-vuotias sveitsiläinen kemisti Albert Hofmann päihtyi vahingossa aiemmin torajyväsienestä eristämänsä kemikaalin vaikutuksesta (vai päihtyikö sittenkään?[1] --suom. komm.), ja oli täten ensimmäinen kyseisen aineen huomattaville tajunnallisille vaikutuksille altistunut ihminen. Hieman ennen sadatta syntymäpäiväänsä toteutetussa haastattelussa[2] hän kutsui luomustaan "sielun rohdokseksi".

Äärimmäisen pienillä annoksilla vaikuttava, Carhart-Harrisin sanoin "fysiologiselta turvallisuusprofiililtaan oivallinen" (=aine ei ole myrkyllinen) LSD avasi uusia ovia monillakin eri rintamilla. "Psykedeelitieteen voidaan sanoa käynnistyneen LSD:n löytämisestä", Carhart-Harris sanoo. "Vasta sen myötä näitä aineita alettiin tutkea järjestelmällisesti."

Jo vuonna 1947 Sandoz kauppasi LSD:tä, tuotenimikkeellä Delysid, terapian apuvälineeksi. Niin näyttelijä Cary Grant kuin Anonyymien alkoholistien perustajajäsen Bill Wilsonkin kertoivat terapeuttisista kokemuksistaan. [Psykedeelikokemuksistaan kertoneiden julkisuuden henkilöiden lausuntoja voi selata People on Psychedelics -wikistä. --suom. huom] Vuoteen 1965 mennessä, jolloin Sandoz veti tuotteen markkinoilta, julkaistujen tiedeartikkeleiden määrä oli jo ylittänyt tuhannen, ja hoidettuja potilaita oli yli 40,000. Vuonna 2012 toteutetussa, kuutta ennen kieltoa toteutettua kontrolloitua tutkimusta käsitelleessä meta-analyysissa todettiin aineen vielä nykypäivänäkin ylittämätön teho alkoholismin hoidossa[3].

"Henkilökohtaisesti uskon aineen huomattavaan potentiaaliin riippuvuuksien hoidossa", Carhart-Harris sanoo. "Toistaiseksi liikutaan vielä jossain määrin hypoteesien tasolla. Käsityksemme perustuu ymmärrykseen aivojen toimintamekanismeista, erityisesti sen osalta, kuinka aivot juuttuvat tietynlaisiin toiminnallisiin kaavoihin. Juuri tähän mekanismiin tietyt psyykkiset häiriöt kytkeytyvät."

"Masennus ja riippuvuudet kytkeytyvät jähmettyneisiin aivorakenteisiin, ja psykedeelit tuottavat eräänlaisen suhteellisen kaaoksen, jonka vallitessa kangistuneet rakenteet hellittävät. Olen käyttänyt metaforana lumisadepallon ravistamista. On myös todistusaineistoa, jonka mukaan psykedeelit lisäävät aivojen hermokytkentöihin liittyvää plastisuutta tavalla, joka mahdollistaa kytkentöjen katkaisun tai vahvistamisen. Tämä edesauttaa sekä uusien asioiden oppimista että vanhojen asioiden poisoppimista. Mieltä ikään kuin notkistetaan."

Viime vuosisadan puolivälissä psykedeelikokemuksen biologiset mekanismit olivat vielä täysin hämärän peitossa. Asia on alkanut muuttua vasta modernin aikakauden neurotieteen ja aivokuvantamisen myötä. "Pidän nykyistä, aivokuvaukseen perustuvaa toimintamallia parempana kuin aiempaa metodia, jossa kokeiltiin sokkona, toimiiko tietty aine, ja jos näin vaikutti olevan, yritettiin kehittää aineen toimintaa selittävä teoria", Carhart-Harris kuvaa. "Lähestymistapamme on hitusen verran aiempaa loogisempi ja varovaisempi."

Varovaisuus nousee keskustelussamme toistuvasti esille, eräänlaisena mottona. "Psykedeelien vaarat – jotka ovat ehdottoman todellisia", tohtori sanoo, "nousevat esiin kun aineita käytetään varomattomasti. Terapeuttinen malli eroaa merkittävästi viihdekäytöstä. Ihmiset ovat psykedeelien vaikutuksen alaisena poikkeuksellisen herkässä ja haavoittuvassa tilassa, ja pidän ammattimaista, järjestelmällistä lähestymistapaa välttämättömänä."

Carhart-Harrisin tutkimuksessaan hyödyntämät annokset ovat pienempiä kuin tyypilliset viihdekäyttöannokset, mistä huolimatta koehenkilöiden kokemukset voivat olla jopa viihdekäyttökontekstissa toteutettua käyttöä intensiivisempiä. "Kun psykedeelejä viihdekäytetään sosiaalisessa kontekstissa", hän sanoo, "ihmiset saattavat keskittyä aistimusten muutoksiin ja uutuudenviehätykseen, ja nauraa tiensä kokemukseen liittyvän hämmennyksen ja ahdistuksen lävitse. Koetilanteessa, erityisesti terapeuttisessa kontekstissa, henkilö makaa sohvalla silmät suljettuna, mikä ohjaa kokemusta hyvin introspektiiviseen suuntaan. Kokemus on rikkaampi ja psykologisessa mielessä kiinnostavampi. Ulkoisten häiriötekijöiden puuttuessa tunnetiloilla ja muistoilla on enemmän tilaa nousta spontaanisti esiin. Muistot ja menneet kokemukset voivat palata mieleen hyvinkin elävinä, jolloin ne tavallaan siirtyvät menneisyydestä nykyhetkessä koettaviksi. Ihmisten kuvaukset sisäisistä kokemuksistaan ovat hyvin mielenkiintoista. Vastaavanlaisia kuvauksia ei tavallisesti juuri kuule muualla."

Sekä terapeuttisissa että aivokuvaukseen keskittyneissä tutkimuksissa hyödynnetään musiikkia. "Tyypillisesti psykedeeliavusteisessa psykoterapiassa soitetaan klassista musiikkia", Carhart-Harris kertoo, "mutta meidän valintamme on rauhoittava ambient, joka sopii erityisesti kovaäänisen MRI-skannerin kylkeen. Tutkimme myös musiikin ja LSD:n välistä vuorovaikutusta; tarkoituksenamme on selvittää, kytkeytyvätkö tunnemaailman voimistuminen ja egon hälveneminen toisiinsa. Teorian mukaan – joka on tässä vaiheessa nimenomaisesti vain teoria, jota koetellaan nyt ensimmäistä kertaa – musiikilla on monenlaisia vaikutuksia: Sen vaikutus voi olla vakauttava, mutta se saattaa myös edesauttaa tunteiden purkautumista."

Koehenkilöiden (joista useimmat ovat olleet miehiä – "Tarvitaan lisää vapaaehtoisia naisia", Carhart-Harris toteaa) kokemukset ovat olleet pääosin myönteisiä. Hän kuitenkin lisää, että "sekä kyyneliä että ahdistusta on nähty; niiden lisäksi yksi koehenkilö piti kokemusta epämiellyttävänä." Yksi vapaaehtoisista päätyi käsittelemään aiemmin päättynyttä ihmissuhdettaan. Hän kuvasi kokemustaan "melankoliseksi mutta myös liikuttavaksi tavalla, joka ei välttämättä ollut mitenkään epämukava".

Kysyn, josko erään Carhart-Harrisin tutkimusta käsitelleen artikkelin kommenttipalstalla esiintyvät puheenvuorot (mallia "Aivothan siinä kärventyvät, ihminen taantuu idiootin tasolle" tai "Ei ihme jos ei masenna jos henki tai järki on mennyttä?") tarjoaisivat kattavan näkymän tyypillisiin pelkoihin. Carhart-Harris epäröi vastaustaan. "Kyse on primitiivisestä ajattelusta: Järjen ja todistusaineistoon perehtymisen sijaan antaudutaan emotionaalisten ennakkoasenteiden varaan – jotka tässä tapauksessa liittyvät tuntematonta koskevaan pelkoon."

Tähän hän vielä lisää: "Menneisyydestä tunnetaan joitakin tapauksia, joissa psykedeelien käyttö on johtanut psykoosiin. Ongelmien todennäköisyys kasvaa huolimattomassa viihdekäytössä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa tällaisia reaktioita ei ole esiintynyt, mutta 1960-luvun tutkimuksissa viitataan jokuseen psykoosiin*. Omaan tutkimukseemme hyväksymme vain ihmisiä, joilla on psykedeeleistä aiempaa kokemusta. Keskeisimpänä tavoitteenamme on selvittää aineiden toimintamekanismeja aivoissa, eikä ole syytä ottaa turhia riskejä. Aiempaa kokemusta omaavat koehenkilöt ovat varmempi valinta."

[*Suom. huom: Toisenlaisen näkökulman psykooseihin tutkimusolosuhteissa tarjoaa tämä Sidney Cohenin ajatuksiaherättävä lausahdus, jota ei tule tulkita väitteeksi siitä, etteikö psykoottinen reaktio psykedeeleihin todella olisi tutkimusolosuhteissakin mahdollinen:

"Psykedeelikokemuksen intensiivisyys voi johtaa siihen, että ihmiset assosioivat siihen kyseenalaistamatta myöhempiäkin häiriötilojaan. Suggestioherkät tai hysteeriset saattavat pyrkiä selittämään myöhempiä sairauksiaan LSD-istunnon seurauksina. Esimerkkitapauksena potilaat, jotka valittivat LSD:n aiheuttaneen migreeniä ja influenssaa vuodenkin kuluttua tutkimussessiosta. Eräs kiinalaistyttö halvaantui ja syytti tästä katastrofista aiempaa LSD-kokemustaan. Oli vain niin, että mainituista potilaista jokainen oli kuulunut tutkimuksen kontrolliryhmään, eivätkä he siten olleet saaneet tutkimuksessa hanavettä kummempaa ainetta. --Sidney Cohen"[4]]

LSD on Iso-Britanniassa määritelty vuoden 1971 Psykotrooppisia aineita koskevassa yleissopimuksessa Schedule I -luokituksen aineeksi, sekä Misuse of Drugs Act -sopimuksessa Schedule I - ja luokka A -luokituksiin kuuluvaksi aineeksi. Tämä luokittelu, johon LSD:n pahamaineisuus ja tutkimuksen tekemisen vaikeus perustuvat, on enemmänkin historiallinen vahinko kuin aineen todellisia riskejä heijastava, perusteltu tilanne.

Esimerkiksi heroiini on vuoden 2001 lainlisäysten myötä määritelty vähemmän vaaralliseksi Schedule II -luokituksen aineeksi, vaikka aine on LSD:tä vaarallisempaa ja sen väärinkäyttöpotentiaali on suuri. Tämä johtuu siitä, että heroiinin tehokkuus kipulääkkeenä on tunnustettu jo kauan. Pelkkään LSD:n varastointiinkin vaaditaan jo sisäministerin lupa, koska aineella ei toistaiseksi ole virallisesti tunnustettuja lääketieteellisiä käyttötarkoituksia. Tarvittavat luvat ovat niin hintansa kuin lupien hakemisen vaatiman ajan suhteen kohtuuttoman hintaisia, ja niitä on toistaiseksi jaettu vasta neljä kappaletta. Myöskin kykenevän ja halukkaan laboratorion löytäminen aineen valmistamiseksi on ollut haasteellista, ja edellämainituista syistä myöskin sopivat laboratoriot ovat harvassa.

Carhart-Harrisin Neuropsykofarmakologian tutkimusyksiön johtaja, professori David Nutt (joka tokaisee olevansa tutkimuksesta vastuussa, mutta "todellisen työn tekee Robin: minun tehtävänäni on lähinnä varastaa kunnia hänen tekemästään työstä omiin nimiini") on kirjoittanut paljon[5] nykyisen huumausainelainsäädännön pohjalla majailevasta perusteettomasta jääräpäisyydestä. "On absurdia, että LSD:tä ja psilosybiiniä kohdellaan heroiinia vaarallisempina aineina", hän toteaa.

Nutt sai vuonna 2009 huomattavaa kritiikkiä herättäneet potkut Iso-Britannian hallituksen huumeita käsittelevän toimikunnan (Advisory Council on the Misuse of Drugs, ACMD) puheenjohtajan virasta sietämättömäksi koettujen kannanottojensa vuoksi. The Lancet -lehdessä vuonna 2010 julkaistussa tutkimuksessa[6] Nutt kollegoineen arvioi 20 yleisimmin käytetyn päihdeaineen haittoja. Arviot pohjautuivat aineiden kokonaishaitoittoja käyttäjille ja ulkopuolisille kartoittaneeseen aineistoon. Psilosybiini sijoittui listan viimeiseksi haittalukemalla kuusi, LSD puolestaan oli seitsemällä pisteellään kolmanneksi viimeinen – siinä missä esimerkiksi kärkipäissä majailleen alkoholin lukema oli 72 ja heroiinin 55. [Bloginpitäjän on kuitenkin huomautettava, ettei kyseinen lista etenkään asiayhteydestään irroitettuna tarjoa mitään absoluuttista totuutta erilaisten päihdeaineiden haittoihin, ja esimerkiksi suomalaisille tutun buprenorfiinin alhainen pisteytys herättää allekirjoittaneessa hämmennystä. Jos jollain on tarjota tähän näkökulmia, kommenttipalsta on auki!]

Kysyessäni LSD:n kieltämisen syitä, professorin vastaus on yllättävänkin yksioikoinen: "Vietnamin sota". Pohjimmiltaan kyse on Nuttin mielestä siitä, että aineen käytön levitessä valtaväestön keskuuteen 60-luvun puolivälissä "nuoret amerikkalaiset totesivat saaneensa tarpeeksi sotimisesta, mikä aiheutti valtavia yhteiskunnallisia jännitteitä. Oli keksittävä syitä aineen kieltämiseksi. Päätöstä ei vastustettu, vaikka perustelut yleisesti ymmärrettiinkin silkaksi potaskaksi."

Carhart-Harrisin selitys on monisyisempi: "Psykedeelit herättävät pelkoa, koska ne paljastavat mieltämme. Ihmismielen syövereitä pelätään – tai oikeammin, ihmisyyttä ylipäänsä."

Niin aivojen kuin mielenkin rakenne on hierarkkinen. Jo Freudin intuitiivisesti oivaltamien periaatteiden mukaan – joiden paikkansapitävyyden neurotiede on sittemmin osoittanut – merkittävä osa mielemme toiminnasta tapahtuu tietoisen, egon toimintakenttänä toimivan arkitajunnan tasolla. Alitajuisten prosessien tutkiminen on ollut hankalaa jo niiden luonteen vuoksi. Psykedeelien aiheuttamia poikkeuksellisia tietoisuudentiloja leimaa egon hälventyminen – itsetietoisuuden häviäminen. "Tämä tekee psykedeeleistä tärkeitä mielen ymmärtämisen työkaluja," Carhart-Harris toteaa. "Raja-aidat egoon kytkeytyvän ja primitiivisemmän tajunnan välillä luhistuvat, minkä seurauksena alitajunnan havainnoinnista tulee mahdollista."

Tsekkiläinen psykiatri Stanislav Grof ennusti vuonna 1975, että psykedeelit tulisivat "vastuullisesti ja varovaisesti hyödynnettyinä olemaan psykiatrialle samaa kuin mikroskooppi biologialle tai teleskooppi astronomialle". LSD-tutkimuksen täyskielto kuitenkin asettui näiden unelmien tielle. Nutt saattaa viitata juurikin Grofiin kutsuessaan tätä "pahimmaksi tutkimukseen liittyväksi sensuuriksi sitten teleskoopin kieltämisen katolisen kirkon toimesta" [Prof. Nutt näyttää nielleen vailla totuuspohjaa olevan myytin, sillä katolinen kirkko ei ilmeisestikään kieltänyt teleskooppia[7] – olkoonkin, että jotkut Galileon aikalaiskollegoista todella kieltäytyivät katsomasta tämän tarjoaman teleskoopin läpi. --suom. huom] Nutt jatkaa: "Huomattava todistusaineisto osoittaa LSD:n olevan tehokas hoito esimerkiksi riippuvuuksien hoidossa. Tästä huolimatta ainetta ei ole tutkittu 50 vuoteen. Tämä on pöyristyttävää."


Johtui asia sitten Carhart-Harrisin psykedeeleissä näkemästä potentiaalista, tai mahdollisesti tohtorin haastatteluntekoviikolla kärsimästä tutkimusrahoitukseen liittyvästä takaiskusta, miehen äänessä voi havaita ärtymystä hänen puhuessaan psykedeelien marginaaliasemasta tieteellisen tutkimuksen kentällä. "Olen työskennellyt aihepiirin parissa jo vuosikymmenen, ja mielestäni tekemääni tutkimustyötä voi rehellisesti sanoa melko uraauurtavaksi. Tästä huolimatta olen silti yhäkin huomaavinani jonkinlaista konservatiivista vastustusta aihetta kohtaan. Ihmiset saattavat sanoa kannattavansa uutta tutkimusta, mutta onko näin todella?"

Psykedeeleillä on toki puolestapuhujansa. Yksi heistä on Amanda Feilding, Wemyssin ja Marchin kreivitär, joka vuonna 1998 perusti The Beckley Foundationin, hyväntekeväisyysjärjestön, jonka pyrkimyksenä on sekä psykedeelitutkimuksen edistäminen että globaalin huumepolitiikan uudistaminen. Säätiö on rahoittanut merkittävän osan LSD-tutkimuksesta. "Hänen vakaa tukensa on ollut edistymisemme kannalta välttämätöntä", Carhart-Harris-sanoo.

"Olen halunnut tämän tutkimuksen toteutumista jo 20 vuoden ajan", Feilding kertoo, ja lisää tehneensä Albert Hofmannille henkilökohtaisen lupauksen LSD-tutkimusten käynnistämisestä tämän elinaikana. ("Hän oli kovin mielissään. Pienestä koostaan huolimatta Hofmann oli varsinainen jättiläinen mieheksi.") Hofmann kuoli vuonna 102 vuoden ikäisenä vuonna 2008. [mutta ehti vielä nähdä luvattujen LSD-tutkimusten käynnistyvän uudestaan tutkija Peter Gasserin saadessa tutkimusluvat kuolemansairaiden LSD-terapiaa varten vuonna 2007; ks. tuore, aihetta käsittelevä Psykedeeliuutiset-artikkeli. --suom. huom.]

"Pidän näihin aineisiin liittyvien tabujen murtamista todella tärkeänä," Feilding selittää, "ja toivon, että voimme hitaasti, huolellista työtä tekevien tieteen ja politiikan asiantuntijoiden avulla, kasvattaa perustaa psykedeelien potentiaalin ymmärtämiselle, ja lisätä tietoutta kieltolakipolitiikan haitallisuudesta. Psykedeelit ovat auttaneet ihmistä historian alkuhämäristä saakka. Niitä on pidetty sakramentteina; niitä on kutsuttu jumalten lihaksi. Modernissa kulttuurissamme näihin aineisiin on suhtauduttu kuin ne olisivat peräisin itse Saatanalta.."

Feildingin tuki on Carhart-Harrisin mukaan ollut ainutlaatuista, minkä vuoksi tutkija harkitsee muitakin rahoituskeinoja. Hän kertoo pureskelevansa ajatusta joukkorahoituskampanjasta: "Innostus aihetta kohtaan on suurta. Hukun sähköposteihin, joissa ihmiset kertovat uskovansa psykedeelien potentiaaliin."

Tuo potentiaali on käymässä ilmeiseksi. Keskeisimmät esteet eivät ole tieteellisiä vaan lainsäädännöllisiä, ja niiden purkaminen vaatii poliittista tahtoa. "On helppoa sortua liialliseen optimismiin", Carhart-Harris sanoo: "Mitä enemmän näkyvyyttä psykedeelit saavat, sitä todennäköisempää on, että ne synnyttävät jonkinlaisen konservatiivisen vastareaktion."

"Psykedeelit jakavat mielipiteitä, ja niitä vastustetaan koska ne nähdään uhkana. Tieteenteossa on kuitenkin viime kädessä kyse rehellisyyden harjoittamisesta: pyrkimys rehellisyyteen on tieteen suurin ansio. Jos tarkoituksena on todellisuuden ymmärtäminen, ei vaikeita asioita voi loputtomiin vältellä."

Lisätietoa Carhart-Harrisin tutkimuksesta tästä; tutkimukseen voi tehdä linkin kautta myös rahalahjoituksia.


Viitteet:
[1] Hypothesis on Albert Hofmann's Famous 1943 "Bicycle Day"
[2] Nearly 100, LSD's Father Ponders His 'Problem Child'
[3] Tutkijat etsivät LSD:stä apua alkoholismin hoitoon,
[4] Lainauksen lähde: Psychedelic Psychiatry: LSD from Clinic to Campus, s.123-124
[5] Effects of Schedule I drug laws on neuroscience research and treatment innovation
[6] Drug harms in the UK: a multicriteria decision analysis
[7] The Church and the Early Telescope


Lisää tutkailtavaa:
Carhart-Harrisin erittäin mielenkiintoinen AMA-kyselysessio Redditissä
Harrisin videoluento "How do psychedelic drugs work on the brain?"

Wednesday, January 28, 2015

MDMA sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivien autistien hoidossa

Teksti on pääosin suomennos artikkelista New Study Uses MDMA To Treat Social Anxiety In Autistic People – Can Psychedelics Find A Place In Modern Medicine?, Conscious Evolution, 08.09.2014. Kyseessä ei kuitenkaan ole täysin suora käännös, vaan olen suomentajana pehmentänyt joitakin alkuperäisessä artikkelissa esitettyjä villejä kannanottoja vastaamaan blogin neutraalimpaa linjaa. Olen lainannut materiaalia myös Raw Storyn artikkelista MDMA helps reduce social anxiety for autistic adults, and researchers want to find out how, 28.03.2014



Ekstaasinakin tunnettu MDMA tuo monille mielikuvia vuosituhannen vaihteen reivikulttuurista. Ennen bilekontekstiin leviämistään MDMA:ta kuitenkin hyödynnettiin erityisesti terapian apuvälineenä. Tieteelliseen tutkimukseen ja terapiakäyttöön liittyvien säädösten viimeaikaisen höllentämisen seurauksena MDMA:n terapeuttisia käyttömahdollisuuksia on alettu tutkia uudelleen.

Monitieteellinen tutkimussäätiö MAPS (The Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies) kertoi viime vuonna ensiaskelistaan tutkimuksessa, jonka tarkoituksena on tutkia sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivien, autismin kirjoon kuuluvien hoitoa MDMA:n avulla.


Autismi ja terapia

Vaikka autistisen ja ei-autistisen neurologian välisiä eroja ei täysin ymmärretäkään, tiedetään että autistien subjektiivisella kokemuksella on tapana olla intensiivisempää ja kaoottisempaa kuin ei-autisteilla[1], mikä johtuu siitä, että autistien tiedonkäsittelyn vaikutukset tapaavat olla tyypillistä voimakkaampia ja ennakoimattomampia niin sensomotorisilla kuin kognitiivisillakin tasoilla.

MAPSin mukaan "autisteilla on usein varhaislapsuudessaan traumaattisia kokemuksia, jotka liittyvät esimerkiksi hylkäämiseen tai väkivaltaan. Tämän seurauksena monet autistit kärsivät esimerkiksi ahdistuksesta (erityisesti sosiaalisesta), traumaperäisestä stressihäiriöstä (PTSD) tai masennuksesta, sekä ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ja sosiaaliseen mukautumiskykyyn liittyvistä ongelmista.

Perinteiset lääkeaineet eivät tehoa kovinkaan hyvin autismiin liittyviin ongelmiin. Tämän lisäksi monilla autisteilla on vaikeuksia rakentaa luottamussuhdetta terapeutteihinsa, minkä vuoksi myöskään perinteinen psykoterapia ei välttämättä tehoa. Autistien elämänlaatua pyritään kohentamaan uudenlaisia hoitomahdollisuuksia kartoittamalla.


Miksi juuri MDMA?

Alunperin vuonna 1912 kehitetyn MDMA:n ainutlaatuisista psykoaktiivisista ominaisuuksista on käyty paljon keskustelua. Aine on luokiteltu esimerkiksi enteogeeniksi, henkisiä ja transsendentaalisia kokemuksia synnyttäväksi aineeksi, sekä empatogeeniksi, empaattisuutta ja sosiaalisuutta helpottavaksi aineeksi. "MDMA:n farmakologiset vaikutukset tekevät siitä lupaavan apuvälineen sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivien autistien hoitoon", MAPSin virallinen tutkimussivu kertoo. Tällaisia vaikutuksia ovat mm:

  • Pelkoon liittyvien tunteiden vaimentuminen
  • Hyvinvointiin liittyvien tunteiden voimistuminen
  • Sosiaalisuuden lisääntyminen
  • Ihmisiin kohdistuvan luottamuksen kasvu
  • Valppauden lisääntyminen
  • Joidenkin empatian osa-alueiden voimistuminen

MDMA:n avulla pyritään tehostamaan perinteisen psykoterapian menetelmiä. Terapiamenetelmässä hyödynnetään sellaisia terapiamuotoja, joiden toimivuudesta autismin kirjon diagnoosien hoidossa on aiempaa näyttöä. Tämän lisäksi hyödynnetään myös käytäntöjä, jotka on todettu toimiviksi MDMA-PSTD-terapiassa.

MAPSin mukaan terapiassa keskitytään koehenkilöiden välisen terapeuttisen vuorovaikutussuhteen rakentamiseen, tarkoituksena muodostaa suvaitsevainen ilmapiiri, jonka puitteissa sosiaalisia taitoja voidaan työstää.

Lisätietoja MDMA:n fyysisistä, kemiallisista ja farmakologisista ominaisuuksista voi lukea tästä[2].

Charles Grob


Tutkimusta johtaa LT Charles S. Grob, joka työskentelee Harbor-UCLA-opetussairaalan lapsi- ja nuorisopsykiatrian osaston johtajana sekä Kalifornian yliopiston Los Angelesin lääketieteellisen laitoksen psykiatrian ja pediatrian professorina. Grobin työparina toimii tri Alicia Danforth, Harbor-UCLA:n Los Angelesin biolääketieteellisen tutkimusinstituutin tutkija.

"Kysymys kuuluu: Voidaanko hoitomenetelmiä tutkia vastuullisella, objektiivisella tavalla?", Grob sanoo Daily News -lehden haastattelussa. "60-luvulla olisi ollut parantamisen varaa tutkimuksen vastuullisuuden suhteen."

Aiemman tutkimuksen perusteella tiedetään, että MDMA voi vaimentaa aktiivisuutta niillä aivoalueilla, jotka säätelevät sosiaaliseen ahdistukseen liittyvää pelkoa. MDMA:n on myös havaittu lisäävän oksitosiinin määrää veressä. Oksitosiini on neuropeptidi, joka vaikuttaa kiintymyssuhteisiin ja sosiaalisiin yhteyksiin."

Ne tutkimukseen osallistuvat aikuiset koehenkilöt, joille annetaan aktiivista ainetta, saavat 75-125 milligramman annoksen. Läsnä on yksi mies- ja yksi naispuolinen tutkija, joiden seurassa koehenkilöt viettävät kuudesta kahdeksaan tuntiin kestävän session, jonka aikana heidän tilaansa tarkkaillaan tiiviisti.
Alicia Danforth

"Pyrkimyksenä on optimoida olotila ja puitteet (set and setting), ja varmistaa siten tukevat, turvalliset olosuhteet", Grob sanoo. "Lähestymistavan voidaan sanoa juontavan juurensa shamanistisiin perinteisiin."

Grob kuuluu kasvavaan joukkoon tutkijoita, jotka uskovat psykedeelien, esimerkiksi psilosybiinin, ayahuascan ja MDMA:n potentiaaliin monenlaisten mielenterveydellisten ongelmien ja addiktioiden hoidossa. Hänen ansioluettelonsa on tulvillaan psykedeelitutkimuksia: Grob on 90-luvulta lähtien kartoittanut ayahuascan ja psilosybiinisienten tarjoamia mahdollisuuksia. On käynyt ilmeiseksi, että psykedeeleillä on tiettyjä myönteisiä ominaisuuksia, joita mitkään perinteiset lääkeaineet eivät tarjoa.

"Tavoitteenamme on edesauttaa potilaiden myönteistä, jatkuvaa muutosta", Grob sanoo. "Autismia ei saada poistettua kokonaan, mutta lamauttavaa sosiaalista ahdistusta voidaan hoitaa. [...] Anekdotaalisen todistusaineiston perusteella monet autistiset aikuiset ovat kokeneet MDMA:n aiheuttavan huomattavaa ahdistuksen vähentymistä sekä lisääntynyttä sosiaaliseen vuorovaikutukseen liittyvää itseluottamusta."


Tutkimuksen uusi aalto

Psykedeelien kliinisiä sovelluksia tutkittiin paljon 50- ja 60-luvuilla. Aineiden vaikutukset äimistyttivät, ja niiden potentiaalia esimerkiksi masennuksen, ahdistuksen ja skitsofrenian hoidossa haluttiin selvittää. Psykedeelit herättivät jopa asevoimien kiinnostuksen. Esimerkiksi CIA:n  kyseenalaisessa MKUltra -projektissa kokeiltiin (menestyksettä) MDMA:ta ja LSD:tä kuulustelun apuvälineinä[3].

1960-luvulla psykedeelien rooli alkoi muuttua aineiden muodostuessa keskeiseksi osaksi koko läntisen maailman läpäisevää vastakulttuurista liikehdintää. Tietous valtioiden harjoittamasta valehtelusta alkoi levitä, ja ihmiset ryhtyivät vastustamaan sotimista, erityisesti Vietnamin sotaa. Psykedeelien tiukka säännöstely (käytännössä siis täyskielto) oli yksi keino pyrkiä kontrolloimaan tätä alakulttuuria. Mediassa levitetyn huumeidenvastaisen propagandan siivittämänä psykedeeleihin liittyvä tieteellinen tutkimus käytännössä keskeytyi vuosikymmeniksi.

MDMA puolestaan levisi laajempaan käyttöön vasta 70-luvulla, kun psykologit ja terapeutit alkoivat hyödyntää ainetta terapiaistunnoissaan. Sen havaittiin helpottavan kommunikaatiota, vaimentavan potilaiden psyykkisiä suojauksia ja lisäävän kykyä terapeuttiseen itsetutkiskeluun.

80-luvulla MDMA löysi tiensä klubikulttuuriin, jossa sen stimuloivat vaikutukset auttoivat tanssimaan läpi yön, ja toisaalta empatogeeniset ominaisuudet voimistivat juhlijoiden yhteenkuuluvuuden tunnetta. Aineen suosio nuorten keskuudessa pelotti DEA:n uudelleenmäärittelemään sen schedule 1 -luokituksen aineeksi. Käytännössä tämä tarkoitti niin terapia- kuin tutkimuskäyttöäkin koskevaa kieltoa.

Askeleittain MDMA-avusteinen terapia on kuitenkin tekemässä paluutaan. Grob toivoo aineen negatiivisen maineen korjautuvan uusien, tiukkoja tieteellisiä kriteereitä noudattavien tutkimusten myötä.

Tutkimusten käynnistyttyä keskeinen haaste on rahoituksen löytäminen. MAPSin toiminta rakentuu lahjoitusten varaan. Artikkelissa käsiteltyyn tutkimukseen voi lahjoittaa rahaa tämän linkin kautta[4] – pienistäkin lahjoituksista on apua.


Jatkoa seuraa

Psykedeeleihin liittyvän tutkimuksen määrä on jatkuvassa kasvussa. LSD:n ja MDMA:n lisäksi tutkitaan mm. ayahuascaa ja ibogaa, joiden tehokkuudesta esimerkiksi vakavien päihderiippuvuuksien hoidossa on jatkuvasti kasvavaa näyttöä. Myös kannabiskeskustelu, esimerkiksi aineen tehosta syövän hoidossa, käy kuumana.

Aihepiiriin liittyvä tietämys jatkaa kasvamistaan, ja lähivuodet tulevat tarjoamaan mielenkiintoisia tutkimustuloksia niin eloperäisten kuin synteettistenkin psykedeelien vaikutuksista ja käyttötarkoituksista.


tällä videolla tutkija Alicia Danforth kertoo kyselytutkimuksesta, 
jolla kartoitettiin autistien kokemuksia MDMA:n vaikutuksista




Lähteet
Rick Doblin: A Clinical Plan for MDMA (Ecstasy) in the Treatment of Post-Traumatic Stress Disorder (PTSD): Partnering with the FDA


Viitteet
[1] MDMA-Assisted Therapy for Social Anxiety in Autistic Adults
[2] MDMA Investigator's Brochure
[3] Martin A. Lee, Acid Dreams: The Complete Social History of LSD: the CIA, the Sixties, and Beyond. 1985, Grove Press.
[4] Donation: MDMA-Assisted Therapy for Social Anxiety in Autistic Adults

Wednesday, January 14, 2015

Katsaus ayahuascan etnofarmakologiseen historiaan

Alkuperäisteksti "Ayahuasca: An Ethnopharmacologic History" on alunperin julkaistu Ralph Metznerin toimittamassa kirjassa The Ayahuasca Experience (2006). Suomennos on tehty Reality Sandwich -verkkolehdessä julkaistun artikkelin pohjalta. Suomentaessani olen jonkin verran tiivistänyt alkuperäistekstiä, pyrkimyksenäni tehdä tekstin seuraamisesta kevyempää.


AYAHUASCAN HISTORIAA

Monista Amazonin alueen alkuperäiskansojen hyödyntämistä hallusinogeeneista ehkä kiinnostavin ja moniulotteisin – niin kasvitieteellisessä, kemiallisessa kuin etnografisessakin mielessä – on keitos, joka tunnetaan ayahuascana, caapina tai yagéna. Juoman yleisimmin käytetty nimi ayahuasca tarkoittaa ketšuan kielellä ”sielujen köynnöstä”. Sanalla viitataan sekä keitokseen että sen keskeiseen ainesosaan, malpighiacae-heimoon kuuluvaan viidakkoliaani Banisteriopsis caapiin (Schultes 1957). Brasiliassa ketšuankielinen sana translitteroituu portugaliksi muotoon hoasca.

Ayahuasca on olennainen osa mestitsien kansanlääkintäperinnettä, mutta sen kemiallisen luonteen ja käyttötapojen vuoksi sen tutkiminen on merkittävää myös modernissa kontekstissa, niin neurofarmakologian, neurofysiologian kuin psykiatriankin perspektiivistä.

AYAHUASCASTA TARKEMMIN

Juoma valmistetaan perinteisesti keittämällä tai liottamalla Banisteriopsis caapi -kasvin juuria tai runkoa yhdessä tiettyjen muiden kasvien kanssa. Näistä yleisimpiä ovat Rubiaceous-heimon Psychotria-kasvit, erityisesti P. Viridis, jonka lehtien sisältämät alkaloidit ovat olennainen tekijä keitoksen psykoaktiivisissa vaikutuksissa. Ayahuascassa on ainutlaatuista se, että keitoksen farmakologiset vaikutukset ovat riippuvaisia kasvien sisältämien alkaloidien synergisestä vuorovaikutuksesta. Yksi kasveista, Banisteriopsis caapi, sisältää ß-karboliinialkaloideja, jotka ovat tehokkaita MAO-estäjiä; toisen, Psychotria viridiksen tai sitä vastaavien lajien lehdet puolestaan sisältävät voimakasta, lyhytvaikutteista psykedeeliä, N,N-dimetyylitryptamiinia (DMT:tä). Yksinään nieltynä DMT:llä ei ole psykoaktiivisia vaikutuksia, mutta yhdistettynä MAO-estäjään siitä tulee oraalisesti aktiivista. Tämä vuorovaikutussuhde on ayahuascan psykotrooppisten vaikutusten perusta (McKenna, Towers ja Abbott 1984). Muitakin Psychotria-suvun lajeja hyödynnetään muualla Amazonin alueella (Schultes 1972).

Luoteisamazonilla, erityisesti Kolumbian Putumayon maakunnassa ja Ecuadorissa, hyödynnetään Banisteriopsis caapin kanssa samaan heimoon kuuluvan viidakkoliaani Diplopterys cabreranan lehtiä. Diploteryksen ja Psychotrian aktiiviset alkaloidit ovat samoja, ja farmakologisesta näkökulmasta vaikutukset ovat yhteneväisiä. Perussa keitokseen lisätään tyypillisesti muitakin ainesosia, riippuen tavoitelluista maagisista, lääkinnällisistä tai uskonnollisista vaikutuksista. Vaikka käytettyjen kasvien kirjo onkin laaja, yleisimmät lisäainesosat kuuluvat Solanaceous-heimoon, esimerkkeinä tupakka (Nicotiana sp.), Brugmansia sp. ja Brunfelsia sp. (Schultes 1972; McKenna et al. 1995). Suvun kasvien tiedetään sisältävän esimerkiksi nikotiinia, skopolamiinia ja atropiinia, jotka vaikuttavat sekä keskus- että ääreishermoston adrenergiseen ja kolinergiseen välittäjäainetoimintaan. Tällaisten aineiden yhteistoiminta serotoniinijärjestelmän agonistien ja MAO-estäjien kanssa on modernille lääketieteelle käytännössä tuntematonta aluetta. 

ARTIKKELIN HISTORIALLISESTA PERSPEKTIIVISTÄ 

Artikkeli tarjoaa lyhyen katsauksen ayahuascan etnofarmakologisten tutkimusten historiaan. Juoma on kiehtonut niin kansantutkijoita, kasvitieteilijöitä, kemistejä kuin farmakologejakin niin kauan kuin se on ollut tieteen ulottuvilla – 1800-luvun puolivälistä saakka. Ayahuascan etnofarmakologian historia voidaan selkeyden vuoksi jakaa useisiin osiin. Se alkaa keitoksen esihistoriallisilta alkulähteiltä ja päätyy moderniin ayahuascatutkimukseen. Ayahuascan moderni historia ulottuu 1850-luvulle. Artikkelin painopisteenä on juoman etnofarmakologinen historia, mutta keitos on jättänyt jälkensä niin uskontoon, politiikkaan (esimerkkinä Brasilian hallituksen päätös sallia ayahuascan rituaalikäyttö UDV:n ja muiden Brasilian synkreettisten lahkojen toimesta), yhteiskuntaan kuin tieteeseenkin, ja sen käytön leviäminen tulee varmasti ilmenemään lukuisilla tasoilla myös tulevaisuudessa. 

AYAHUASCAN ESIHISTORIALLISET JUURET

Ayahuascan käytön alkuhetket Amazonin altaalla ovat vaipuneet esihistorian hämärään. Perinteen syntysijoista ei ole varmaa tietoa; varmuudella voidaan sanoa ainoastaan, että ayahuasca oli jo levittäytynyt useiden Amazonin alkuperäiskansojen keskuuteen ilmaantuessaan länsimaisten kansantieteilijöiden näkökenttään, mikä viittaa keitoksen muinaiseen alkuperään.

Ecuadorilainen kansantutkija Plutarco Naranjo on vetänyt yhteen ayahuascan esihistoriasta kerätyt tiedonmuruset (Naranjo 1979, 1986). Saviastioiden, ihmismuotoisten veistosten, nuuskausvälineiden ja vastaavien löydösten tarjoaman todistusaineiston perusteella näyttää siltä, että hallusinogeenejä on käytetty Ecuadorin alueella laajalti viimeistään 1500-2000 eaa. Useimmat löydökset, esimerkiksi kasvijauheet ja käyttövälineet, liittyvät muiden psykoaktiivien kuin ayahuascan käyttöön. Tällaisia ovat esimerkiksi koka, tupakka ja Anadenanthera-lajista valmistettu, vilka-nimellä tunnettu nuuska. Sellaista ikonografista materiaalia tai kasvien jäännöksiä, jotka yksiselitteisesti osoittaisivat ayahuascaa käytetyn jo esihistoriallisella ajalla, ei ole löydetty. Silti on syytä otaksua, että nämä Kolumbiaa edeltäneet kulttuurit, joilla oli hienostunut suhde moniin psykotrooppisiin kasveihin, tunsivat myös ayahuascan valmistusmenetelmän. 

Erityisen turhauttavaa tiedon puute on liittyen erääseen etnofarmakologeja 60-luvulta lähtien kiehtoneeseen, Richard Schultesin ja hänen oppilaidensa esiinnostamaan kysymykseen. Kuten ylempänä todettiin, ayahuasca on siinä mielessä ainutlaatuista, että se valmistetaan yhdistämällä kahta kasvia, joista kumpikin on juoman vaikutuksen kannalta välttämätön. Todennäköisyys yhdistää niitä sattumalta vaikuttaa pieneltä, koska kasvit eivät vaikuta yksinään. Jossain esihistorian vaiheessa yhdistelmä joka tapauksessa ”keksittiin”. 

Löydöksen yksityiskohdista tai tekijöistä ei ole tietoa, vain erilaisia viehättäviä myyttejä. Perun mestitsiayahuasquerot kertovat tänäkin päivänä, että tieto on peräisin ”kasvioppailta” (Luna 1984), kun taas Brasilian synkreettisen UDV-kultin mestret väittävät yhtäläisellä vakaumuksella tiedon lähteeksi ”ensimmäiseksi tiedemieheksi” kutsumaansa Kuningas Salomoa, joka muinaisen antiikin aikaan välitti tiedon inkojen kuninkaalle salaisella vierailullaan Uuteen maailmaan. Varsinaista todistusaineistoa keitoksen syntyperästä ei siis ole. 

AYAHUASCA TIETEEN KENTÄLLÄ – 1800-LUKU 

Jollei jotain kiistämättömästi muinaishistoriaan osoittavaa, odottamatonta todistusaineistoa ilmaannu, ayahuascan arkeologinen esihistoria ei todennäköisesti tule selkenemään. Ayahuascan tieteellinen historia sen sijaan on jäljitettävissä vuoteen 1851, jolloin merkittävä englantilainen kasvitieteilijä Richard Spruce törmäsi aiemmin tuntemattoman keitoksen käyttöön Brasilian Rio Uapesin Tukanojen keskuudessa (Schultes 1982). Spruce keräsi näytteitä keitoksessa käytetystä kookkaasta viidakkoliaanista, jonka hän nimesi Banisteria caapiksi. Kasvi uudelleennimettiin Banisteriopsis caapiksi taksonomi Mortonin toimesta vuonna 1931, jolloin tämä muokkasi koko Malpighiaceae-heimon nimeämisperiaatteita. 

Seitsemän vuotta myöhemmin Spruce törmäsi liaaniin uudelleen Guahibojen keskuudessa Kolumbian ja Venezuelan Orinocon yläjuoksulla. Myöhemmin samana vuonna hän kohtasi Perun Andien Záparot, jotka kutsuivat valmistamaansa päihdyttävää keitosta ayahuascaksi. Vaikka Sprucen löydös edeltääkin muita julkaistuja kertomuksia aiheesta, hän julkisti löydöksensä vasta vuonna 1873, jolloin se mainittiin osana hänen Amazonin tutkimusmatkojaan kuvaavaa kertomustaan (Spruce 1873). Tarkempi kuvaus julkaistiin vasta vuonna 1908 A. R. Wallacen antologiassa Notes of a Botanist on the Amazon and Andes (Spruce 1908). Ensimmäiset julkaistut kuvaukset ayahuascan käytöstä kirjoitti kuitenkin Ecuadorilainen maantieteilijä Manuel Villavicencio, joka vuonna 1858 kuvasi ayahuascan käyttöä noituuden ja ennustamisen välineenä Napo-joen yläjuoksulla (Villavicencio 1858). Vaikka Villavicencio ei tarjonnut tarkempia tietoja keitoksessa käytetyistä kasveista, Sprucelle Villavicencion kuvaus päihtymyksestään teki selväksi, että he kirjoittivat samasta asiasta. 

Seuraavina vuosikymmeninä lukuisat kansantutkijat ja tutkimusmatkailijat kirjoittivat kohtaamisistaan päihdyttävän juoman kanssa, jota useiden Amazonin alueen heimojen keskuudessa valmistettiin tuntemattomista ”juurista” (Crévaux 1883), ”pensaista” (Koch-Grünberg 1909) tai ”liaaneista” (Rivet 1905). Toisin kuin Spruce, joka kauaskatseisuudessaan kokosi sekä kasvitieteellisiä näytteitä että materiaalia kemiallista analyysiä varten, useimmat hänen aikalaisensa eivät keränneet kohtaamistaan kasveista näytteitä, minkä vuoksi heidän kirjoituksillaan on nykyään lähinnä historiallista arvoa. Merkittävä poikkeus tähän oli Simsonin (1886) julkaisu, joka käsitteli ayahuascan käyttöä Ecuadorilaisten keskuudessa. Simson mainitsi juomaan sekoitettavan ”yagea, samerujan lehtiä ja guanto-puuta, mikä tyypillisesti johti juomaa nauttineiden välisiin rähinöihin”. Ainesosia ei varmennettu eikä näytteitä kerätty, mutta raportti on yhtä kaikki ensimmäinen viite ayahuascaan sekoitettaviin muihin ainesosiin.

Samaan aikaan kun Spruce kollegoineen toteutti ensimmäisiä kenttätutkimuksiaan, rakennettiin pohjaa myös ayahuascan kemiallisia ominaisuuksia kartoittavalle työlle, joka alkoi konkretisoitua 1900-luvun toisella vuosikymmenellä. 1800-luvulla sai alkunsa luonnontuotteita hyödyntävä kemian haara, jonka ensimmäinen työnäyte oli morfiinin eristäminen oopiumunikoista saksalaisen farmakologi Sertünerin toimesta vuonna 1803. Alussa suhteeton osuus eristetyistä ainesosista oli alkaloideja, joiden eristäminen puhtaaseen muotoon niitä sisältävistä kasveista on jokseenkin helppoa. Toinen syy alkaloidien painottumiselle oli se, että ne olivat tärkeitä lääkekasveja, joilla oli ilmeisiä ja usein dramaattisia farmakologisia vaikutuksia. 

Tällä kuumeisen alkaloidien kartoituksen aikakaudella saksalainen kemisti H. Göbel eristi pilviharmikin (Peganum harmala) siemenistä harmaliinin. Kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1847, hänen kollegansa J. Fritsch eristi samoista siemenistä harmiinin, ja yli puoli vuosisataa myöhemmin, 1901, niistä löydettiin Fisherin toimesta myös kolmas alkaloidi, harminoli. Harmiini, kuten muutkin Peganum harmalan lajinimityksen mukaan nimetyt ß-karboliinit, osoittautuivat myöhemmin identtisiksi Banisteriopsis caapin sisältämien ß-karboliinien kanssa. Tämä kuitenkin selvisi vasta 1920-luvulla, kun harmiini oli useiden toisistaan riippumattomien tutkijoiden toimesta ehditty eristää ja nimetä usealla eri tavalla. 1800-luvun viimeinen ayahuascan tieteellisen historian kannalta merkittävä tapahtuma oli Tappeinerin toteuttama harmiinin keskushermostoon kohdistuvien vaikutuksen tutkiminen koe-eläimillä vuonna 1895; hänen ensimmäisten tulostensa jälkeen Gunn toteutti vuonna 1909 systemaattisempaa tutkimusta, jonka mukaan keskeinen vaikutus koe-eläimiin oli vapinana ja kouristuksina ilmenevä keskushermoston stimulaatio, jota seurasi lamaantuminen ja hidastunut pulssi (Gunn 1935).

Martina Hoffmannin teos Curandera.

AYAHUASCA 1900-LUVUN ALKUPUOLELLA (1900-1950)

1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Spruce julkaisi yksityiskohtaiset kertomuksensa kokemuksistaan ja havainnoistaan ayahuascan käytöstä Amazonilla kohtaamiensa heimojen keskuudessa. Vaikka aiemminkin oli julkaistu lyhyitä kuvauksia, Sprucen kirjoitukset, jotka julkaistiin tunnetun luonnontieteilijän ja evoluutioteorian pioneerin A. R. Wallacen toimittamassa teoksessa vuonna 1908, saattoivat pelastaa ayahuascaan liittyvän tietouden hukkumiselta akateemiseen unholaan, ja toivat aiheen koulutettujen harrastajien tietoisuuteen. 

Näinä aikoina ayahuascaan liittyvä ymmärrys eteni pääsääntöisesti kahdella rintamalla: taksonomian ja kemian aloilla. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta farmakologista tutkimusta ei liiemmin tehty.

Tämän kauden ayahuascaa käsittelevä kasvitiede on huvittava yhdistelmä erinomaista taksonomista etsiväntyötä, ja toisaalta aiemmin muodostuneiden väärinkäsitysten varaan rakentuvia uusia väärinkäsityksiä. Vuonna 1917 Safford ilmaisi käsityksensä, jonka mukaan ayahuasca ja caapi olivat sama kasvi. Ranskalainen antropologi Reinberg (1921) puolestaan väitti, että ayahuasca kyllä on sama asia kuin Banisteriopsis caapi, mutta yagéa sen sijaan valmistettaisiin Apocyanaceous-suvun Haemadictyon amazonicumista (joka nykyään luokitellaan Prestonia amazonicaksi). Tämä väärinkäsitys, joka ilmeisesti juonsi juurensa Sprucen alkuperäisten kenttämerkintöjen huolimattomaan tulkintaan, jäi elämään ja leviämään ayahuascakirjallisuuteen seuraavien neljänkymmenen vuoden ajaksi. Asia sai viimein selvyyttä, kun Schultes ja Raffauf julkaisivat artikkelin jossa nimenomaisesti korjattiin tämä tunnistusvirhe (Schultes ja Raffauf 1960). Tästä huolimatta siihen törmää toisinaan vielä nykyäänkin alan teknisessä kirjallisuudessa.

Niiden tutkijoiden joukosta, jotka enemmän selkeyttivät kuin sumensivat ayahuascaan liittyvää taksonomista ymmärrystä, on mainittava Rusbyn ja Whiten työ Boliviassa vuonna 1922 (White 1922) ja Mortonin vuonna 1930 julkaisemat kasvitieteilijä Klugin muistiinpanot Kolumbian Putumayosta. Klugin aineiston pohjalta Morton kuvaili uuden Banisteriopsis-lajin, hallusinogeenisia vaikutuksia omaavan B. inebriensin, ja totesi, että näiden ohella ainakin B. quitensista käytettiin samaan tapaan, minkä lisäksi keitoksiin on saatettu lisätä kahta muutakin lajia, B. longialataa sekä B. rusbyanaa.

Suurimman työn ayahuascaan käytettyihin kasveihin liittyvän sekaannuksen hälventämisessä tekivät kemistit Chen ja Chen (1939). Heidän pyrkimyksenään oli eristää ayahuascan ja yagén aktiiviset ainesosat, ja he hyödynsivät työssään autenttisia vertailunäytteitä (mikä oli tuohon aikaan harvinainen käytäntö). Alan kirjallisuuteen perehdyttyään he tulivat siihen johtopäätökseen, että caapi, yagé ja ayahuasca olivat eri nimiä samalle asialle: kussakin oli kyse Banisteriopsis caapista. Mm. Schultesin työ 1950 osoitti, että muitakin Malpighiaceous -lajeja kuin B. caapia käytettiin keitoksissa, mutta ottaen huomioon aikana vallinneen sekaannuksen, Chenien työpanos tarjosi harvinaislaatuista valoa vallitsevan pimeyden keskelle. Ajan myötä on varmistunut, että tärkeimmät elementit caapina, ayahuascana, yagéna, natémana ja pindenä tunnettuun keitokseen ovat B. caapi ja B. inebriens. 

Samoin kuin merkittävää osaa tänä aikakautena toteutetusta taksonomisesta työstä, myös ayahuascan aktiivisia ainesosia selvittävää rintamaa leimasi aluksi hämmennys, joka oli seurausta useiden tutkijoiden rinnakkaisista tutkimuksista. Näiden tutkimusten löytäessä tiensä tieteelliseen kirjallisuuteen, sotkuinen kuva alkoi vähitellen selkiytyä. 

Kuten ylempänä mainittiin, harmiini, joka myöhemmin tunnistettiin Banisteriopsis-lajin ensisijaiseksi ß-karboliiniksi, eristettiin alun perin vuonna 1847. Alkaloidin yksiselitteinen tunnistaminen tapahtui vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun Zerda ja Bayón vuonna 1905 eristivät ”telepatiiniksi” nimetyn alkaloidin varmentamattomasta kasvimateriaalista, jota kutsuttiin ”yajéksi” (ensimmäinen julkaisu heidän löydökseensä liittyen kuitenkin vasta Perrot ja Hamet 1927). Vuonna 1923 eristettiin toinen, myöskin telepatiiniksi nimetty alkaloidi kolumbialaisen kemisti Fisher Cardenasin (1923) toimesta; samaan aikaan toinen kolumbialainen ryhmä, kemistit Barriga-Villalba ja Albarracin (1925), eristivät yageiiniksi nimeämänsä alkaloidin. Kyse on saattanut olla epäpuhtaasta harmiinista, mutta tuolloin julkaistu kaava ja sulamispiste eivät käy yksiin ß-karboliinirakenteen kanssa. Sekaannusta lisäsi se, että Barriga-Villalban tutkimuksen kohteena ollut köynnys oli ”tunnistettu” Prestonia amazonicaksi; tunnistus korjattiin myöhemmin Banisteriopsis caapiksi. Kaikissa näistä tapauksissa kasvitieteellisen vertailunäytteen puute vähensi koko työn arvoa. 

Vuodesta 1926 eteenpäin tilanne alkoi kohentua. Michaels ja Clinquart (1926) eristivät varmistamattomista materiaaleista yageiiniksi kutsumansa alkaloidin. Pian tämän jälkeen Perrot ja Harmet eristivät telepatiiniksi kutsumansa alkaloidin, jonka he katsoivat identtiseksi yageiinin kanssa. Vuonna 1928 Lewin eristi banisteriiniksi kutsumansa alkaloidin; Merck & Co:n kemistit osoittivat sen identtiseksi aiemmin pilviharmikista löydetyn harmiinin kanssa (Elger 1928; Wolfes and Rumpf 1928). Elger käytti varmistettuja kasvinäytteitä, jotka oli tunnistettu Kewin kasvitieteellisessa puutarhassa Banisteriopsis caapiksi

Lewinin kehoituksesta, pohjautuen aiempiin eläinkokeisiin, farkamologi Kurt Beringer (1928) hyödynsi Lewinin lahjoittamia banisteriininäytteitä kliinisessä tutkimuksessa, johon osallistui viisitoista aivotulehduksen jälkeisestä Parkinsonin taudista kärsivää potilasta. Vaikutukset olivat erittäin myönteisiä (Beringer 1928). Tämä oli ensimmäinen kerta, kun palautuvaa MAO-estäjää kokeiltiin Parkinsonin taudin hoitoon, vaikka harmiinin aktiivisuus palautuvana MAO-estäjänä löydettiin vasta lähes 30 vuotta myöhemmin. Se edustaa myös yhtä ainoista tapauksista, joissa hallusinogeenia on tutkittu kliinisesti fyysisen sairauden hoitoon (Sanches-Ramos 1991). [Pelkän Banisteriopsis caapin luokittelua hallusinogeeniksi voidaan pitää hieman kyseenalaisena, mutta toisaalta hallusinogeenin määritelmä ylipäänsä on varsin epäselvä ja kyseenalainen. --suom. huom]


Chicagon kenttämuseon Llewellyn Williamsin toimittamien kasvimateriaalien avulla Chen ja Chen (1939) varmensivat Elgerin, Wolfesin ja Rumpfin työn eristämällä harmiinia B. caapin varsista, lehdistä ja juurista – kyseessä oli sama alkaloidi kuin Lewinin aiemmin eristämä banisteriini. Vuonna 1957 Hochstein ja Paradies analysoivat varmistettua, Perusta kerättyä ayahuascamateriaalia, josta he eristivät harmiinia, harmaliinia ja tetrahydroharmiinia. Muiden Banisteriopsis-lajien ainesosien tutkimukset aloitettiin 1953, kun O'Connell ja Lynn (1953) löysivät harmiinia Schultesin toimittaman B. inebriensin varsista ja lehdistä. Tämän jälkeen Poisson (1965) varmensi nämä tulokset eristämällä harmiinia ja pienen määrän harmaliinia Perusta tuodusta ”natemasta”, jonka Cuatrecasas tunnisti B. inebriensiksi. 

1900-LUVUN JÄLKIPUOLISKO (1950-1980)

1900-luvun alkupuoliskolla nähtiin ayahuascaan kohdistuvien tieteellisten tutkimusten käynnistyvän ja tuovan jonkin verran selkeyttä tästä erityislaatuisesta hallusinogeenista kerättyihin näytteisiin ja sen vaikuttaviin ainesosiin. Vuosina 1950-1980 kasvitieteelliset ja kemialliset tutkimukset jatkuivat ripeällä tahdilla, ja uudet löydökset loivat pohjaa ayahuascan farmakologisten vaikutuksen selvittämiselle. 

Kemian rintamalla Hochstein ja Paradies (1957) varmistivat ja laajensivat Chenin ja Chenin (1939) ja muiden aiempaa työtä. Banisteriopsis caapin ja sen sukulaisten aktiiviset alkaloidit oli selvitetty. 60-luvun lopulla alkoi ilmaantua ensimmäisiä yksityiskohtaisia raportteja ayahuasca-keitoksen muista ainesosista (Pinkley 1969), ja pian kävi ilmeiseksi, että ainakin kahta niistä, Banisteriopsis rusbyanaa (jonka Bronwen Gates myöhemmin uudelleenluokitteli Diplopterys cabreranaksi) ja Psychotria-lajia, erityisesti P. viridistä (Schultes 1967), lisättiin juomaan ”voimistamaan ja laajentamaan” näkyjä. Näistä lajeista eristetyt alkaloidit osoittautuivat yllättäen voimakkaaksi, lyhytkestoiseksi (mutta nieltynä epäaktiiviseksi) hallusinogeeniksi, N,N-dimetyylitryptamiiniksi (DMT) (Der Marderosian et al. 1968). Manske oli syntetisoinut aineen joitakin vuosikymmeniä aiemmin, mutta sen esiintyminen luonnossa ja sen hallusinogeeniset ominaisuudet oli havaittu vasta kun Fish, Johnson ja Horning (1955) eristivät sen Karibian intiaanien ja Orinocon altaan intiaanien hallusinogeenisena nuuskana käyttämän Piptadenia peregrinan (joka myöhemmin uudelleenluokiteltiin Anadenanthera peregrinaksi) oletettuna aktiivisena ainesosana. 

60-luvun lopulla Schultesin, Pinkleyn ja kollegoidensa tarjoama farmakologinen selitys, jonka mukaan ayahuascan vaikutus syntyi Banisteriopsiksen MAO-estävien ß-karboliinien ja psykoaktiivisen mutta yksinään inaktiivisen DMT-tryptamiinin synergisestä vuorovaikutuksesta, oli alunperin esitetty jo vuonna 1958 Udenfriendin ja kollegoidensa (Udenfriend et al. 1958) toimesta. Nämä NIH:n Kliinisen farmakologian laboratorion tutkijat osoittivat ensimmäisenä, että ß-karboliinit olivat vahvoja, palautuvia MAO-estäjiä. Samoihin aikoihin unkarilainen psykiatri ja farmakologi Stephen Szara (1957) teki kliinistä tutkimusta ja itse-eksperimentaatiota, joka johti ensimmäisiin kuvauksiin aineen voimakkaista, joskin lyhytkestoisista hallusinogeenisista vaikutuksista. Szaran tutkimusten pohjalta kävi myös ilmi, ettei yhdiste ole oraalisesti aktiivinen, vaikka sen inaktiivisuuden aiheuttavia mekanismeja ei vielä täysin ymmärrettykään. On ironista, että vuosikymmeniä myöhemmin DMT-pioneeri Szara nimitettiin NIDAn (National Institute on Drug Abuse, Yhdysvaltain terveysviraston huumeriippuvuuksien tutkimuskeskus) johtajaksi. 

Vuonna 1967, Haight-Ashburyn rakkauden kesän ollessa huippukohdassaan, järjestettiin San Franciscossa Yhdysvaltojen Terveyden, koulutuksen ja hyvinvoinnin laitoksen toimesta ainutkertainen konferenssi. Nimellä Ethnopharmacologic Search for Psychoactive Drugs (Psykoaktiivisten aineiden etnofarmakologinen etsintä) järjestetty tapahtuma (jonka sisältö julkaistiin myöhemmin samalla nimellä valtion toimesta) (Efron et al. 1967[1]) toi yhteen nousevan tutkimusalan, psykedeelien etnofarmakologian, johtohahmoja. Osanottajiin kuuluivat mm. toksikologi Bo Holmsted Tukholman Karoliinisesta instituutista, etnobontanisti Richard Evans Schultes, kemisti Alexander Shulgin ja vastavalmistunut lääketieteen tohtori ja kannabistutkija Andrew Weil.

Kyseessä oli ensimmäinen koskaan järjestetty psykedeelien kasvitieteellistä, kemiallista ja farmakologista tutkimusta käsittelevä konferenssi, joka jäi ehdottomasti viimeiseksi valtion rahoittamaksi vastaavaksi tapahtumaksi. Tämä merkittävä tapahtuma ja siitä tuotettu julkaisu, josta tuli myöhemmin psykedeelejä käsittelevän kirjallisuuden klassikko, oli ensimmäinen foorumi, jossa aikakauden ajankohtaisin ayahuascaa käsittelevä tieto julkistettiin maailmalle. Tapahtumassa käsiteltiin esimerkiksi ayahuascan kemiallisia ominaisuuksia (Deulofeu 1967), keitoksen käytön ja valmistamisen etnografiaa (Taylor 1967) ja ayahuascan ß-karboliinien ihmispsykofarmakologiaa (Naranjo 1967). Ajankohdan ayahuascaan liittyvän ymmärryksen vähäisyys käy ilmi ironisella tavalla siitä, ettei tryptamiinipitoisten komponenttien roolia tai niiden aktivoitumista MAO-estäjien avulla käsitelty tapahtumassa ollenkaan; vallitseva oletus oli, että keitoksen psykoaktiivisuus johtui ensisijaisesti, jollei kokonaan, ß-karboliineista. 

Konferenssia seuranneiden viiden vuoden aikana tapahtui merkittävää edistystä ayahuascan farmakologian ja kemian ymmärryksessä. Schultes sekä hänen oppilaansa Pinkley ja der Marderosian julkaisivat ensimmäiset DMT-pitoisia kasvikomponentteja käsittelevät löydöksensä (Der Marderosian et al. 1968; Pinkley 1969), jotka voimistivat spekulaatiota siitä, että ß-karboliinien oraalisesti aktivoima DMT oli olennaisessa roolissa keitoksen psykoaktiivisuudessa. Käsityksen varteenotettavuudesta huolimatta tieteellistä todistusaineistoa saatiin odottaa vielä vuosikymmen.

Vuonna 1972 Rivier ja Lindgren (1972) julkaisivat yhden ensimmäisistä poikkitieteellisestä ayahuascaa käsittelevistä artikkeleista, joka käsitteli Perun Purús-joen yläjuoksun Shuar-kansan ayahuasca-keitosten ja lähdekasvien alkaloidiprofiileja. Ilmestyessään artikkeli oli yksi kattavimmista ayahuascan kemiallisista, varmennettuihin kasvikokoelmiin tukeutuvista tutkimuksista. Se käsitteli useita muitakin caapiin lisättäviä kasveja kuin Psychotria-lajia ja Diplopterys cabreranaa, ja tarjosi ensimmäistä kertaa todistusaineistoa siitä, että kyseessä oli monimutkainen teknologia, jossa hyödynnettiin monia eri kasvilajeja.
Myöhemmin 70-luvulla ryhmä japanilaisia fytokemisteja kiinnostui Banisteriopsiksen kemiasta ja raportoi uusien ß-karboliinien eristämisestä sekä pyrrolidiineistä shinuniinistä ja dihydroshinuniinistä (Hashimoto ja Kawanishi 1975, 1976; Kawanishi et al. 1982). Useimpia uusia ß-karboliineja löytyi kuitenkin vain äärimmäisen pieniä jäämiä, ja myöhemmin nostettiin esiin mahdollisuus, että löydökset saattoivat olla eristystoimenpiteiden tuottamia virheitä (McKenna et al. 1984). 

1900-LUVUN LOPPU (1980-2000) 

Tieteellisellä kentällä ei 1970-luvulla tapahtunut merkittävää edistystä Rivierin ja Lindgrenin julkaisun jälkeen. Ensimmäinen merkittävä seuraaja heidän työlleen oli Terence McKennan et al. (1984) julkaisemat ayahuascan ja muiden keitoksessa hyödynnettävien kasvien kemiaa, etnobotaniaa ja farmakologiaa koskevat tulokset, jotka perustuivat varmennettuihin kasvinäytteisiin ja Perun mestitsiayahuasquerojen käyttämistä juomista otettuihin näytteisiin. Julkaisu oli merkittävä, koska se tarjosi ensimmäistä kokeellista todistusaineistoa juoman oraalista aktiivisuutta selittävän teorian tueksi. DMT:n osoitettiin olevan aktiivinen ainesosa, jonka oraalisen aktiivisuuden mahdollistaa ß-karboliinien aiheuttama ääreishermoston MAO-toiminnan estyminen. Analyysit rottien maksojen MAO-järjestelmistä osoittivat, että juomat olivat erittäin tehokkaita MAO-estäjiä silloinkin, kun niiden pitoisuutta laimennettiin monta kertaluokkaa. 

Toinen merkittävä löydös oli, että mestitsien ayahuascakeitosten alkaloiditasot olivat hyvinkin paljon korkeampia kuin Rivierin ja Lindgrenin tutkimat Purús-joen keitokset. DMT:n ja ß-karboliinien tunnettuun ihmisfarmakologiaan perustuen Terence McKenna kollegoineen osoitti, että tyypillinen annos (100 ml) mestitsien ayahuascaa sisälsi tarpeeksi DMT:tä aktiiviseen annokseen. Tutkijat esittivät, että Rivierin ja Lindgrenin (1972) Shuareilta keräämien näytteiden vähäisemmät alkaloidimäärät saattaisivat olla seurausta valmistusmenetelmien eroavaisuuksista: Shuarit tyypillisesti liottavat kasveja kylmässä vedessä keittämisen sijasta, eivätkä siten myöskään keitä lopullista juomaa pienempään tilavuuteen, kuten mestitsit tyypillisesti tekevät. Nämä tekijät selittävät eri tutkimusten havainnoimat epäjohdonmukaisuudet alkaloidipitoisuuksissa, tai ainakin tarjoavat niille uskottavan selityksen.
 
Pablo Amaringon teos Ayari Huarmi.

80-luvulla korjattiin myös antropologi Luis Eduardo Lunan työpanoksen ensimmäisiä hedelmiä. Hän työskenteli Perun Iquitosin ja Pucallpan kaupunkien lähellä mestitsiayahuasquerojen parissa. Lunan työ osoitti ensimmäistä kertaa shamaanioppilaiden seuraaman dieetin tärkeyden sekä joidenkin vähemmän tunnettujen komponenttikasvien käyttötarkoituksia (Luna 1984a; 1984b; 1986). Hän oli myös ensimmäinen shamaanien yleisiä käsityksiä ”kasviopettajista” (plantas que enseñan) valottanut tutkija. Vuonna 1986 McKenna, Luna ja Towers julkaisivat ensimmäisen kattavan taulukon keitoksiin käytettävistä kasveista ja niiden biodynaamisista ainesosista, huomauttaen näiden jokseenkin tutkimattomien lajien muodostavan laajan kansanfarmakopean, jonka tarkempi tutkiminen saattaisi tarjota uudenlaisia lääkkeitä (McKenna et al. 1995). 

Toteuttaessaan kenttätyötään Perun Amazonilla vuonna 1985, McKenna ja Luna alkoivat keskustella mahdollisuudesta toteuttaa biolääketieteellistä ayahuascatutkimusta. Lisäksi esimerkiksi ayahuasquerojen vanhallekin iälle poikkeuksellisen hyvänä jatkuva terveydentila olisi otollista aluetta tieteelliselle tutkimukselle. Käytännössä tutkimuksen toteuttaminen Perussa tarkoittaisi kuitenkin huomattavia logistisia haasteita, koska mahdollisuus plasmanäytteiden varastointiin olisi rajallista, ja paikallisten käsitykset noituudesta tekivät epätodennäköiseksi, että shamaanit suostuisivat veri- ja virtsanäytteiden keräämiseen. He kirjoittivat projektille alustavan suunnitelman palattuaan kentältä, mutteivät lopulta lähteneet hakemaan rahoitusta.

Vuonna 1991 brasilialaisen synkreettisen uskonnon, União do Vegetalin (UDV:n), lääketieteellisen tutkimusryhmän São Paulossa järjestämässä konferenssissa kuitenkin ilmaantui mahdollisuus toteuttaa vastaavaa tutkimusta Brasiliassa. Brasilian viranomaiset olivat sallineet ryhmän käyttää ayahuascaa rituaalisessa kontekstissa (jossa keitokseen viitataan nimellä hoasca, vegetal tai yksinkertaisesti cha, tee) tilapäisluvalla. Monet UDV:n jäsenistä olivat lääkäreitä, psykiatreja tai muiden lääketieteen alojen ammattilaisia, ja olivat hyvin vastaanottavaisia ajatukselle ayahuascan biolääketieteellisestä tutkimuksesta, jota Luna ja McKenna ehdottivat. Kävi ilmi, että tämäntyyppinen tutkimus oli kuulunut UDV:nkin pyrkimyksiin, ja oli yksi syy sille, että he kutsuivat ulkomaalaisia tutkijoita konferenssiinsa. Sen lisäksi, että tutkimus tarjoaisi mahdollisuuden tyydyttää ayahuascan ihmisfarmakologiaa koskevaa tieteellistä uteliaisuutta, heillä oli myös poliittinen motiivi: He tahtoivat osoittaa Brasilian terveysviranomaisille, että hoascan pitkäaikaiskäyttö on turvallista eikä aiheuta riippuvuutta tai muita ei-toivottuja reaktioita. UDV:n lääkärit tahtoivat värvätä ulkomaalaisia tutkijoita yhteistyökumppaneiksi tutkimukseensa. Kysymys tutkimuksen rahoituksesta oli yhä auki. 

Palattuaan konferenssista Yhdysvaltoihin, McKenna luonnosteli hakemuksen, joka kuvasi tavoitteita projektille, joka tulisi myöhemmin saamaan nimekseen The Hoasca Project. Alkuperäisenä ajatuksena oli suunnata hakemus NIDA:lle, mutta luonnostelman edetessä kävi ilmeiseksi, ettei valtion rahoituksen saaminen olisi kovinkaan todennäköistä. Sen lisäksi, että NIH:n (National Institute of Health) rahoituksen saamisessa Brasiliassa toteutettavaan tutkimukseen olisi lainsäädännöllisiä, logistisia ja poliittisia hankaluuksia, vallitsevan huumepolitiikan huomioonottaen oli ilmeistä, ettei NIH katsoisi hyvällä hakemusta, jonka pyrkimyksenä ei olisi osoittaa merkittäviä haittavaikutuksia psykedeelisen huumeen käytöstä. McKennalla oli onneksi yhteyksiä voittoatavoittelemattomaan järjestöön Botanical Dimensionsiin, jonka tavoitteena on edistää kansanlääketieteellisesti merkittävien kasvien tutkimusta, ja tämän yhteyden kautta hän onnistui hankkimaan runsaskätisiä lahjoituksia useilta yksityishenkilöiltä.

Varmistettuaan riittävän rahoituksen vähintäänkin vaatimatonta pilottitutkimusta varten, McKenna värväsi kollegoitaan niin lääketieteen alalta kuin muualtakin akateemisesta maailmasta. Ennen pitkää koossa oli kansainvälinen, poikkitieteellinen ryhmä tutkijoita UCLA:sta, Miamin, Kuopion, Rio de Janeiron ja Campinasin yliopistoista sekä Manausin Amazonico-sairaalasta. 

Kesällä 1993 ryhmä palasi Manausiin aloittaakseen tutkimuksen kenttävaiheen, johon osallistuvat vapaaehtoiset kuuluivat Nucleo Caupariin, yhteen Brasilian vanhimmista ja suurimmista UDV-yhteisöistä. Ryhmä vietti Brasiliassa viisi viikkoa annostellen teetä vapaaehtoisille, keräten plasma- ja virtsanäytteitä myöhempää analyysia varten ja toteuttaen erilaisia fysiologisia ja psykologisia mittauksia.

Lopputulos oli yksi 1900-luvun kattavimmista ja monitahoisimmista tutkimuksista psykedeelisen aineen kemiallisiin ja psykologisiin vaikutuksiin ja psykofarmakologiaan. Hoascateen säännöllisen nauttimisen välittömiä ja pitkän aikavälin vaikutuksia kartoitettiin ja mitattiin; vapaaehtoiset osallistuivat laajamittaisiin psykologisiin arviointeihin ja perusteellisiin, järjestelmällisiin psykiatrisiin haastetteluihin. Ayahuascan vaikutuksia serotoniinijärjestelmään selvitettiin, ja hoascan keskeisten alkaloidien farmakokinetiikkaa mitattiin ensi kertaa ihmisplasmassa. Tutkimuksen tulosten pohjalta on julkaistu artikkeleita useissa vertaisarvioiduissa lehdissä (Grob et al. 1996; Callaway et al. 1994, 1996, 1998), sekä kattava yhteenvetoartikkeli (McKenna et al. 1998). Keskeisimpiä löydöksiä oli, että UDV:n pitkäaikaisjäsenten ayahuascakokemukset muuttivat heidän elämiään ja käytöstään myönteisillä ja perustavanlaatuisilla tavoilla. Heidän verensä serotoniin takaisinottoproteiinien määrä verihiutaleissa oli pysyvästi koholla, mikä saattaa viitata samankaltaisiin serotonergisiin muutoksiin keskushermostossa, ja siten mahdollisesti pitkäaikaisiin aivotoiminnallisiin adaptaatioihin. Tutkimus osoitti, että ayahuascan säännöllinen käyttö, ainakin rituaalikontekstissa ja kannustavan sosiaalisen ympäristön puitteissa jollaista UDV tarjoaa, on turvallista eikä ole toksista. Tämän lisäksi sillä mitä ilmeisimmin on pysyviä myönteisiä vaikutuksia sekä fyysiseen että psyykkiseen hyvinvointiin. 

AYAHUASCATUTKIMUKSEN TULEVAISUUS

The Hoasca Project oli pilottitutkimus, jonka tavoitteet olivat vaatimattomia, ja jonka tarkoituksena oli rakentaa pohjaa lisätutkimukselle. Tässä mielessä tutkimus oli huomattavan menestyksekäs; kuten kaikki hyvä tiede, se tuotti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ja hahmotteli monia lupaavia tulevaisuuden suuntia. Ayahuascan on selkeästi osoitettu olevan turvallinen, myrkytön ja terapeuttisesti hyödyllinen lääke, ja on syytä toivoa, että juoman parantavan potentiaalin tutkimiseen tullaan kohdistamaan yhä enemmän huomiota ja rahoitusta. 

Robert Venosan teos Ayahuasca Dream.
SPEKULAATION AIHEITA

Hoasca Projectin myötä on tarjolla hyvää pohjatietoa, jonka varaan tulevat tutkimukset voivat rakentua siirtäessään painopistettään kentältä laboratorioon ja kliiniseen ympäristöön. Tieteellisen tutkimuksen kylmä järjen valo ei kuitenkaan todennäköisesti kykene selittämään ayahuascaa kokonaisuudessaan – ainakaan niissä raameissa, joissa tiede tänä päivänä määritellään. Ayahuasca on ihmislajin symbioottinen liittolainen; yhteinen historiamme ulottuu vähintään Uuden maailman esihistoriaan saakka. Vuosituhansien mittaisen rinnakkaisevoluutiomme aikana vastaanottamallamme opetuksella saattaa olla perustavanlaatuisia vaikutuksia siihen, mitä on olla ihminen älykäs, kysymyksiä esittävä laji biosfäärisessä lajien verkostossa. 

Kysymys ihmisen ja puheenaiheena olevan visionäärisen liemen välisen suhteen luonteesta ja merkityksestä, sekä laajemmin suhteestamme koko kasviopettajien kirjoon, ei anna rauhaa. Miksi kasvit kantavat sisällään alkaloideja, jotka ovat rakenteellisesti samankaltaisia kuin omat välittäjäaineemme, ja joiden välityksellä kasvit voivat ”puhua” meille? Minkälaista, jos minkäänlaista, ”viestiä” ne pyrkivät välittämään? Aivan sattumaltako joku muinaisaikojen kokeilunhaluinen shamaani päätyi keittämään ayahuascaköynnöstä ja chakrunan (=Psychotria viridis) lehtiä teeksi, jonka vaikutus sai verhon väistymään ”näkymättömän maiseman” tieltä? Se vaikuttaa epätodennäköiseltä kun otetaan huomioon, ettei kumpikaan ainesosista ole ravintona erityisen houkuttelevaa, mutta onko toisaalta tarjolla parempiakaan selityksiä? Ayahuasquerot kertovat köynnöksen ”kutsuvan ihmistä”. Hienostuneempiin, rationaalisempiin selityksiin pyrkivät tahot eivät tarjoa sen tyydyttävämpiä vastauksia: He puhuvat kasvialkaloideista lajienvälisen feromonisen viestinnän välineinä, jotka auttoivat varhaisia ihmisiä valitsemaan ja hyödyntämään ympäristöstään löytyviä biodynaamisia kasveja.

Toiset, mukaanlukien minä ja veljeni Terence McKenna varhaisissa julkaisuissamme sekä vastaavanlaisen teorian muotoillut antropologi Jeremy Narby (McKenna ja McKenna 1975; Narby 1998), esittävät, että ayahuascan ja vastaavien aineiden tarjoamat visionääriset kokemukset aiheuttavat jollakin toistaiseksi tuntemattomalla mekanismilla kokemuspohjaisia oivalluksia biologisen olemassaolon molekulaarisesta perustasta. Tämän ajatusmallin mukaan tuo intuitiivisesti avautuva ymmärrys, jota myös tieteen maailma on molekyylibiologian karkeiden menetelmien avulla vähitellen kartoittanut, on kautta aikain ollut tarjolla suoran kokemuksen muodossa shamaaneille ja näkijöille, joilla on ollut rohkeutta muodostaa symbioottisia siteitä mykkiin mutta äärimmäisen paljon meitä vanhempiin ja viisaampiin kasviliittolaisiimme. 

Tällaiset ajatukset ovat ehdottoman spekulatiivisia eivätkä missään tapauksessa ole tiedettä. Nykymaailman havainnoitsijana, joka on ollut tekemisissä ayahuascan kanssa jo vuosikymmenten ajan niin tieteellisen tutkimuksen kuin suoran henkilökohtaisen kokemuksen kautta, pidän kuitenkin hyvin kiinnostavana sitä tosiasiaa, että tämänkaltaisia ”villejä” spekulaatioita nousee esiin uudestaan ja uudestaan – huolimatta vakaista pyrkimyksistä riisua tee pyhyydestään ja selittää sen toiminta kokonaisuudessaan kemian, kasvitieteen, reseptorien ja farmakologian keinoin. Mainitut lähestymistavatkin ovat ehdottoman tärkeitä, mutta mikään niistä ei tule tarjoamaan lopullisia vastauksia ayahuascan perinpohjaiseen ja kiistämättömään mysteeriin.


[Tutkimuksia on jatkettu alkuperäisen artikkelin julkaisun jälkeen. Linkkejä blogauksen lopussa lähde- ja viitelistausten jälkeen. --suom. huom.]


Lähteet

Barriga-Villalba, A. M. 1925. Yajeine. A new alkaloid. Journal of the Society of Chemistry and Industry 44:205–207.
Beringer, K. 1928. Über ein neues, auf das extrapyramidal-motorische System wirkendes Alkaloid (Banisterin). Nervenarzt 1:265–75.
Callaway, J. C., D. J. McKenna, C. S. Grob, G. S. Brito, L. P. Raymon, R. E. Poland, E. N. Andrade, E. O. Andrade, and D. C. Mash. 1999. Pharmacokinetics of Hoasca alkaloids in healthy humans. Journal of Ethnopharmacology 65 (3): 243–56.
Callaway, J. C., L. P. Raymon, W. L. Hearn, D. J. McKenna, C. S. Grob, G. S. Brito, and D. C. Mash. 1996. Quantitation of N,N-dimethyltryptamine and harmala alkaloids in human plasma after oral dosing with Ayahuasca. Journal of Analytical Toxicology 20:492–97.
Callaway, J. C., M. M. Airaksinen, D. J. McKenna, G. S. Brito, and C. S. Grob. 1994. Platelet serotonin uptake sites increased in drinkers of ayahuasca. Psychopharmacology 116:385–87.
Chen, A. L., and K. K. Chen. 1939. Harmine: The alkaloid of caapi. Quarterly Journal of Pharmacy and Pharmacology 12:30–38.
Crévaux, J. 1883. Voyages dans l’Amerique du Sud. Paris: Librairie hachette & Cie.
Der Marderosian, A. H., H. V. Pinkley, and M. F. Dobbins. 1968. Native use and occurrence of N,N-dimethyltryptamine in the leaves of Banisteriopsis rusbyana. American Journal of Pharmacy 140:137.
Deulofeu, V. 1967. Chemical compounds isolated from Banisteriopsis and related species. In Ethnopharmacological Search for Psychoactive Drugs, ed. D. H. Efron, B. Holmstedt, and N. S. Kline. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
Efron, D. H., B. Holmstedt, and N. S. Kline, eds. 1967. Ethnopharmacological Search for Psychoactive Drugs. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
Elger, F. 1928. Über das Vorkommen von Harmin in einer südamerikanischen Liane (Yagé). Helvetica Chemica Acta 11:162.
Fischer, C. G. 1923. Éstudio sobre el principio activo de Yagé. Unpublished thesis. Bogotá: Université Nacional.
Fish, M. S., N. M. Johnson, and E. C. Horning. 1955. Piptadenia alkaloids. Indole bases of Piptadenia peregrina (L.) Benth and related species. Journal of the American Chemical Society 77:5892–95.
Grob, C. S., D. J. McKenna, G. S. Brito, E. S. Neves, G. Oberlender, O. L. Saide, E. Labigalini, C. Tacla, C. T. Miranda, R. J. Strassman, and K. B. Boone. 1996. Human psychopharmacology of hoasca, a plant hallucinogen used in ritual context in Brasil. Journal of Nervous & Mental Disease 184:86–94.
Gunn, J. A. 1935. Relationship between chemical constitution, pharmacological actions, and therapeutic uses in the harmine group of alkaloids. Archives Internationales de Pharmacodynamie 50:379–96.
Hashimoto, Y., and K. Kawanishi. 1975. New organic bases from the Amazonian Banisteriopsis caapi. Phytochemistry 14:1633–35.
———. 1976. New alkaloids from Banisteriopsis caapi. Phytochemistry 15:1559–60.
Hochstein, F. A., and A. M. Paradies. 1957. Alkaloids of Banisteriopsis caapi and Prestonia amazonica. Journal of the American Chemical Society 79:5735ff.
Kawanishi, K., Y. Uhara, and Y. Hashimoto. 1982. Shihunine and dehydroshihunine from Banisteriopsis caapi. Journal of Natural Products 45:637–38.
Koch-Grünberg, T. 1909. Zwei Jahre unter den Indianern 1:298ff.
Lewin, L. 1928. Sur une substance envirante, la banisterine, extraite de Banisteria caapi Spr. Comptes Rendeus 186:469ff.
Luna, L. E. 1984a. The healing practices of a Peruvian shaman. Journal of Ethnopharmacology 11:123–33.
———. 1984b. The concept of plants as teachers among four mestizo shamans of Iquitos, northeast Peru. Journal of Ethnopharmacology 11:135–56.
———. 1986. Vegitalismo: Shamanism Among the Mestizo Population of the Peruvian Amazon. Stockholm: Almqvist and Wiksell International.
McKenna, D., G. H. N. Towers, and F. S. Abbott. 1984. Monoamine oxidase inhibitors in South American hallucinogenic plants: Tryptamine and ß-carboline constituents of ayahausca. Journal of Ethnopharmacology 10:195–223.
McKenna, D. J., C. S. Grob, and J. C. Callaway. 1998. The scientific investigation of Ayahuasca: A review of past and current research. Heffter Review of Psychedelic Research 1:65–77.
McKenna, D. J., L. E. Luna, and G. H. N. Towers. 1995. Biodynamic constituents in Ayahuasca admixture plants: an uninvestigated folk pharmacopoeia. In Ethnobotany: Evolution of a Discipline, ed. S. von Reis and R. E. Schultes. Portland: Dioscorides Press.
McKenna, D. J., and T. K. McKenna. 1975. The Invisible Landscape. New York: Seabury Press.
Michaels, M., and E. Clinquart. 1926. Sur des réactions chemiques d’identificacion de la yageine. Bulletin de Academie Royale Médicin Belgique, Series 5, 6:79ff.
Morton, C. V. 1930. Notes on yagé, a drug plant of southeastern Colombia. Journal of the Washington Academy of Science 21:485.
Naranjo, C. 1967. Psychotropic properties of the harmala alkaloids. In Ethnopharmacological Search for Psychoactive Drugs, eds. D. H. Efron, B. Holmstedt, and N. S. Kline. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
Naranjo, P. 1979. Hallucinogenic plant use and related indigenous belief systems in the Ecuadorian Amazon. Journal of Ethnopharmacology 1:121–45.
———. 1986. El ayahuasca in la arqueología ecuatoriana. America Indigena 46:117–28.
Narby, J. 1998. The Cosmic Serpent: DNA and the Origins of Knowledge. New York: Jeremy Tracher/Putnam Publishers.
O’Connell, F. D., and E. V. Lynn. 1953. The alkaloids of Banisteriopsis inebriens Morton. Journal of the American Pharmaceutical Association 42:753.
Perrot, E., and R. Hamlet. 1927. Le yagé, plante sensorielle des Colombie. Comptes Rendues de la Adacemie Scientifique 184:1266.
Pinkley, H. V. 1969. Plant admixtures to ayahuasca, the South American hallucinogenic drink. Lloydia 32:305ff.
Poisson, J. 1965. Note sur le “natem,” boisson toxique péruvienne. Annales Pharmacia Francaise 23:241ff.
Reinberg, P. 1921. Contribution à l’étude des boissons toxiques des indiens du Nord-ouest de l’Amazon, l’ayahuasca, le yagé, le huanto. Journal de la Societé des Americanistes, Paris, 4:49ff.
Rivet, P. 1905. Les indiens colorados. Journal de la Societé des Americanistes, Paris, 2:201ff.
Rivier, L., and J. Lindgren. 1972. Ayahuasca, the South American hallucinogenic drink: Ethnobotanical and chemical investigations. Economic Botany 29:101–129.
Sanchez-Ramos, J. R. 1991. Banisterine and Parkinson’s Disease. Clinical Neuropharmacology 14:391–402.
Schultes, R. E. 1967. The place of ethnobotany in the ethnopharmacologic search for psychoactive drugs. In Ethnopharmacologic Search for Psychoactive Drugs, ed. D. H. Efron, B. Holmstedt, and N. S Kline. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
———. 1982. The beta-Carboline hallucinogens of South America. Journal of Psychoactive Drugs 14:205–19.
Schultes, R. E., and R. Raffauf. 1960. Prestonia: An Amazonian narcotic or not? Botanical Museum Leaflets, Harvard University 19:109–22.
Simson, A. 1886. Travels in the Wilds of Ecuador. London: Lowe, Livinston, Marston & Searle.
Spruce, R. A. 1873. On some remarkable narcotics of the Amazon Valley and Orinoco. Ocean Highways. Geographical Magazine 1:184–193.
———. 1908. Notes of a Botanist on the Amazon and Andes, ed. A. R. Wallace, 2 vols. London: MacMillan.
Szára, S. I. 1957. The comparison of the psychotic effects of tryptamine derivatives with the effects of mescaline and LSD-25 in self-experiments. In Psychotropic Drugs, ed. S. Garratini and V. Ghetti, 460–67. New York: Elsevier.
Taylor, D. 1967. The making of the hallucinogenic drink from Banisteriopsis caapi in northern Peru. In Ethnopharmacological Search for Psychoactive Drugs, ed. D. H. Efron, B. Holmstedt, and N. S. Kline. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
Udenfriend, S., B. Witkop, B. G. Redfield, and H. Weissbach. 1958. Studies with reversible inhibitors of monoamine oxidase: Harmaline and related compounds. Biochemical Pharmacology 1:160–65.
Villavicencio, M. 1858. Geografía de la República del Ecuador. New York: Craighead.
White, O. E. 1922. Botanical exploration in Bolivia. Brooklyn Botanical Garden Record 11:102ff.
Wolfes, O., and K. Rumpf. 1928. Über die Gewinnung von Harmin aus einer südamerikanischen Liane. Archive für Pharmakologie 266:188ff.


 
Viitteet

[1]: Konferenssiartikkeli Ethnopharmacologic Search for Psychoactive Drugs PDF-muodossa: http://www.samorini.it/doc1/alt_aut/sz/wassen03.pdf


Lisää luettavaa: