Wednesday, January 14, 2015

Katsaus ayahuascan etnofarmakologiseen historiaan

Alkuperäisteksti "Ayahuasca: An Ethnopharmacologic History" on alunperin julkaistu Ralph Metznerin toimittamassa kirjassa The Ayahuasca Experience (2006). Suomennos on tehty Reality Sandwich -verkkolehdessä julkaistun artikkelin pohjalta. Suomentaessani olen jonkin verran tiivistänyt alkuperäistekstiä, pyrkimyksenäni tehdä tekstin seuraamisesta kevyempää.


AYAHUASCAN HISTORIAA
Monista Amazonin alueen alkuperäiskansojen hyödyntämistä hallusinogeeneista ehkä kiinnostavin ja moniulotteisin – niin kasvitieteellisessä, kemiallisessa kuin etnografisessakin mielessä – on keitos, joka tunnetaan ayahuascana, caapina tai yagéna. Juoman yleisimmin käytetty nimi ayahuasca tarkoittaa ketšuan kielellä ”sielujen köynnöstä”. Sanalla viitataan sekä keitokseen että sen keskeiseen ainesosaan, malpighiacae-heimoon kuuluvaan viidakkoliaani Banisteriopsis caapiin (Schultes 1957). Brasiliassa ketšuankielinen sana translitteroituu portugaliksi muotoon hoasca.

Ayahuasca on olennainen osa mestitsien kansanlääkintäperinnettä, mutta sen kemiallisen luonteen ja käyttötapojen vuoksi sen tutkiminen on merkittävää myös modernissa kontekstissa, niin neurofarmakologian, neurofysiologian kuin psykiatriankin perspektiivistä.

AYAHUASCASTA TARKEMMIN

Juoma valmistetaan perinteisesti keittämällä tai liottamalla Banisteriopsis caapi -kasvin juuria tai runkoa yhdessä tiettyjen muiden kasvien kanssa. Näistä yleisimpiä ovat Rubiaceous-suvun Psychotria-kasvit, erityisesti P. Viridis, jonka lehtien sisältämät alkaloidit ovat olennainen tekijä keitoksen psykoaktiivisissa vaikutuksissa. Ayahuascassa on ainutlaatuista se, että keitoksen farmakologiset vaikutukset ovat riippuvaisia kasvien sisältämien alkaloidien synergisestä vuorovaikutuksesta. Yksi kasveista, Banisteriopsis caapi, sisältää ß-karboliinialkaloideja, jotka ovat tehokkaita MAO-estäjiä; toisen, Psychotria viridiksen tai sitä vastaavien lajien lehdet puolestaan sisältävät voimakasta, lyhytvaikutteista psykedeeliä, N,N-dimetyylitryptamiinia (DMT:tä). Yksinään nieltynä DMT:llä ei ole psykoaktiivisia vaikutuksia, mutta yhdistettynä MAO-estäjään siitä tulee oraalisesti aktiivista. Tämä vuorovaikutussuhde on ayahuascan psykotrooppisten vaikutusten perusta (McKenna, Towers ja Abbott 1984). Muitakin Psychotria-suvun lajeja hyödynnetään muualla Amazonin alueella (Schultes 1972).

Luoteisamazonilla, erityisesti Kolumbian Putumayon maakunnassa ja Ecuadorissa, hyödynnetään Banisteriopsis caapin kanssa samaan heimoon kuuluvan viidakkoliaani Diplopterys cabreranan lehtiä. Diploteryksen ja Psychotrian aktiiviset alkaloidit ovat samoja, ja farmakologisesta näkökulmasta vaikutukset ovat yhteneväisiä. Perussa keitokseen lisätään tyypillisesti muitakin ainesosia, riippuen tavoitelluista maagisista, lääkinnällisistä tai uskonnollisista vaikutuksista. Vaikka käytettyjen kasvien kirjo onkin laaja, yleisimmät lisäainesosat ovat Solanaceous-sukua, esimerkkeinä tupakka (Nicotiana sp.), Brugmansia sp. ja Brunfelsia sp. (Schultes 1972; McKenna et al. 1995). Suvun kasvien tiedetään sisältävän esimerkiksi nikotiinia, skopolamiinia ja atropiinia, jotka vaikuttavat sekä keskus- että ääreishermoston adrenergiseen ja kolinergiseen välittäjäainetoimintaan. Tällaisten aineiden yhteistoiminta serotoniinijärjestelmän agonistien ja MAO-estäjien kanssa on modernille lääketieteelle käytännössä tuntematonta aluetta. 

ARTIKKELIN HISTORIALLISESTA PERSPEKTIIVISTÄ 

Artikkeli tarjoaa lyhyen katsauksen ayahuascan etnofarmakologisten tutkimusten historiaan. Juoma on kiehtonut niin kansantutkijoita, kasvitieteilijöitä, kemistejä kuin farmakologejakin niin kauan kuin se on ollut tieteen ulottuvilla – 1800-luvun puolivälistä saakka. Ayahuascan etnofarmakologian historia voidaan selkeyden vuoksi jakaa useisiin osiin. Se alkaa keitoksen esihistoriallisilta alkulähteiltä ja päätyy moderniin ayahuascatutkimukseen. Ayahuascan moderni historia ulottuu 1850-luvulle. Artikkelin painopisteenä on juoman etnofarmakologinen historia, mutta keitos on jättänyt jälkensä niin uskontoon, politiikkaan (esimerkkinä Brasilian hallituksen päätös sallia ayahuascan rituaalikäyttö UDV:n ja muiden Brasilian synkreettisten lahkojen toimesta), yhteiskuntaan kuin tieteeseenkin, ja sen käytön leviäminen tulee varmasti ilmenemään lukuisilla tasoilla myös tulevaisuudessa. 

AYAHUASCAN ESIHISTORIALLISET JUURET

Ayahuascan käytön alkuhetket Amazonin altaalla ovat vaipuneet esihistorian hämärään. Perinteen syntysijoista ei ole varmaa tietoa; varmuudella voidaan sanoa ainoastaan, että ayahuasca oli jo levittäytynyt useiden Amazonin alkuperäiskansojen keskuuteen ilmaantuessaan länsimaisten kansantieteilijöiden näkökenttään, mikä viittaa keitoksen muinaiseen alkuperään.

Ecuadorilainen kansantutkija Plutarco Naranjo on vetänyt yhteen ayahuascan esihistoriasta kerätyt tiedonmuruset (Naranjo 1979, 1986). Saviastioiden, ihmismuotoisten veistosten, nuuskausvälineiden ja vastaavien löydösten tarjoaman todistusaineiston perusteella näyttää siltä, että hallusinogeenejä on käytetty Ecuadorin alueella laajalti viimeistään 1500-2000 eaa. Useimmat löydökset, esimerkiksi kasvijauheet ja käyttövälineet, liittyvät muiden psykoaktiivien kuin ayahuascan käyttöön. Tällaisia ovat esimerkiksi koka, tupakka ja Anadenanthera-lajista valmistettu, vilka-nimellä tunnettu nuuska. Sellaista ikonografista materiaalia tai kasvien jäännöksiä, jotka yksiselitteisesti osoittaisivat ayahuascaa käytetyn jo esihistoriallisella ajalla, ei ole löydetty. Silti on syytä otaksua, että nämä Kolumbiaa edeltäneet kulttuurit, joilla oli hienostunut suhde moniin psykotrooppisiin kasveihin, tunsivat myös ayahuascan valmistusmenetelmän. 

Erityisen turhauttavaa tiedon puute on liittyen erääseen etnofarmakologeja 60-luvulta lähtien kiehtoneeseen, Richard Schultesin ja hänen oppilaidensa esiinnostamaan kysymykseen. Kuten ylempänä todettiin, ayahuasca on siinä mielessä ainutlaatuista, että se valmistetaan yhdistämällä kahta kasvia, joista kumpikin on juoman vaikutuksen kannalta välttämätön. Todennäköisyys yhdistää niitä sattumalta vaikuttaa pieneltä, koska kasvit eivät vaikuta yksinään. Jossain esihistorian vaiheessa yhdistelmä joka tapauksessa ”keksittiin”. 

Löydöksen yksityiskohdista tai tekijöistä ei ole tietoa, vain erilaisia viehättäviä myyttejä. Perun mestitsiayahuasquerot kertovat tänäkin päivänä, että tieto on peräisin ”kasvioppailta” (Luna 1984), kun taas Brasilian synkreettisen UDV-kultin mestret väittävät yhtäläisellä vakaumuksella tiedon lähteeksi ”ensimmäiseksi tiedemieheksi” kutsumaansa Kuningas Salomoa, joka muinaisen antiikin aikaan välitti tiedon inkojen kuninkaalle salaisella vierailullaan Uuteen maailmaan. Varsinaista todistusaineistoa keitoksen syntyperästä ei siis ole. 

AYAHUASCA TIETEEN KENTÄLLÄ – 1800-LUKU 

Jollei jotain kiistämättömästi muinaishistoriaan osoittavaa, odottamatonta todistusaineistoa ilmaannu, ayahuascan arkeologinen esihistoria ei todennäköisesti tule selkenemään. Ayahuascan tieteellinen historia sen sijaan on jäljitettävissä vuoteen 1851, jolloin merkittävä englantilainen kasvitieteilijä Richard Spruce törmäsi aiemmin tuntemattoman keitoksen käyttöön Brasilian Rio Uapesin Tukanojen keskuudessa (Schultes 1982). Spruce keräsi näytteitä keitoksessa käytetystä kookkaasta viidakkoliaanista, jonka hän nimesi Banisteria caapiksi. Kasvi uudelleennimettiin Banisteriopsis caapiksi taksonomi Mortonin toimesta vuonna 1931, jolloin tämä muokkasi koko Malpighiaceae-heimon nimeämisperiaatteita. 

Seitsemän vuotta myöhemmin Spruce törmäsi liaaniin uudelleen Guahibojen keskuudessa Kolumbian ja Venezuelan Orinocon yläjuoksulla. Myöhemmin samana vuonna hän kohtasi Perun Andien Záparot, jotka kutsuivat valmistamaansa päihdyttävää keitosta ayahuascaksi. Vaikka Sprucen löydös edeltääkin muita julkaistuja kertomuksia aiheesta, hän julkisti löydöksensä vasta vuonna 1873, jolloin se mainittiin osana hänen Amazonin tutkimusmatkojaan kuvaavaa kertomustaan (Spruce 1873). Tarkempi kuvaus julkaistiin vasta vuonna 1908 A. R. Wallacen antologiassa Notes of a Botanist on the Amazon and Andes (Spruce 1908). Ensimmäiset julkaistut kuvaukset ayahuascan käytöstä kirjoitti kuitenkin Ecuadorilainen maantieteilijä Manuel Villavicencio, joka vuonna 1858 kuvasi ayahuascan käyttöä noituuden ja ennustamisen välineenä Napo-joen yläjuoksulla (Villavicencio 1858). Vaikka Villavicencio ei tarjonnut tarkempia tietoja keitoksessa käytetyistä kasveista, Sprucelle Villavicencion kuvaus päihtymyksestään teki selväksi, että he kirjoittivat samasta asiasta. 

Seuraavina vuosikymmeninä lukuisat kansantutkijat ja tutkimusmatkailijat kirjoittivat kohtaamisistaan päihdyttävän juoman kanssa, jota useiden Amazonin alueen heimojen keskuudessa valmistettiin tuntemattomista ”juurista” (Crévaux 1883), ”pensaista” (Koch-Grünberg 1909) tai ”liaaneista” (Rivet 1905). Toisin kuin Spruce, joka kauaskatseisuudessaan kokosi sekä kasvitieteellisiä näytteitä että materiaalia kemiallista analyysiä varten, useimmat hänen aikalaisensa eivät keränneet kohtaamistaan kasveista näytteitä, minkä vuoksi heidän kirjoituksillaan on nykyään lähinnä historiallista arvoa. Merkittävä poikkeus tähän oli Simsonin (1886) julkaisu, joka käsitteli ayahuascan käyttöä Ecuadorilaisten keskuudessa. Simson mainitsi juomaan sekoitettavan ”yagea, samerujan lehtiä ja guanto-puuta, mikä tyypillisesti johti juomaa nauttineiden välisiin rähinöihin”. Ainesosia ei varmennettu eikä näytteitä kerätty, mutta raportti on yhtä kaikki ensimmäinen viite ayahuascaan sekoitettaviin muihin ainesosiin.

Samaan aikaan kun Spruce kollegoineen toteutti ensimmäisiä kenttätutkimuksiaan, rakennettiin pohjaa myös ayahuascan kemiallisia ominaisuuksia kartoittavalle työlle, joka alkoi konkretisoitua 1900-luvun toisella vuosikymmenellä. 1800-luvulla sai alkunsa luonnontuotteita hyödyntävä kemian haara, jonka ensimmäinen työnäyte oli morfiinin eristäminen oopiumunikoista saksalaisen farmakologi Sertünerin toimesta vuonna 1803. Alussa suhteeton osuus eristetyistä ainesosista oli alkaloideja, joiden eristäminen puhtaaseen muotoon niitä sisältävistä kasveista on jokseenkin helppoa. Toinen syy alkaloidien painottumiselle oli se, että ne olivat tärkeitä lääkekasveja, joilla oli ilmeisiä ja usein dramaattisia farmakologisia vaikutuksia. 

Tällä kuumeisen alkaloidien kartoituksen aikakaudella saksalainen kemisti H. Göbel eristi pilviharmikin (Peganum harmala) siemenistä harmaliinin. Kuusi vuotta myöhemmin, vuonna 1847, hänen kollegansa J. Fritsch eristi samoista siemenistä harmiinin, ja yli puoli vuosisataa myöhemmin, 1901, niistä löydettiin Fisherin toimesta myös kolmas alkaloidi, harminoli. Harmiini, kuten muutkin Peganum harmalan lajinimityksen mukaan nimetyt ß-karboliinit, osoittautuivat myöhemmin identtisiksi Banisteriopsis caapin sisältämien ß-karboliinien kanssa. Tämä kuitenkin selvisi vasta 1920-luvulla, kun harmiini oli useiden toisistaan riippumattomien tutkijoiden toimesta ehditty eristää ja nimetä usealla eri tavalla. 1800-luvun viimeinen ayahuascan tieteellisen historian kannalta merkittävä tapahtuma oli Tappeinerin toteuttama harmiinin keskushermostoon kohdistuvien vaikutuksen tutkiminen koe-eläimillä vuonna 1895; hänen ensimmäisten tulostensa jälkeen Gunn toteutti vuonna 1909 systemaattisempaa tutkimusta, jonka mukaan keskeinen vaikutus koe-eläimiin oli vapinana ja kouristuksina ilmenevä keskushermoston stimulaatio, jota seurasi lamaantuminen ja hidastunut pulssi (Gunn 1935).

Martina Hoffmannin teos Curandera.

AYAHUASCA 1900-LUVUN ALKUPUOLELLA (1900-1950)

1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Spruce julkaisi yksityiskohtaiset kertomuksensa kokemuksistaan ja havainnoistaan ayahuascan käytöstä Amazonilla kohtaamiensa heimojen keskuudessa. Vaikka aiemminkin oli julkaistu lyhyitä kuvauksia, Sprucen kirjoitukset, jotka julkaistiin tunnetun luonnontieteilijän ja evoluutioteorian pioneerin A. R. Wallacen toimittamassa teoksessa vuonna 1908, saattoivat pelastaa ayahuascaan liittyvän tietouden hukkumiselta akateemiseen unholaan, ja toivat aiheen koulutettujen harrastajien tietoisuuteen. 

Näinä aikoina ayahuascaan liittyvä ymmärrys eteni pääsääntöisesti kahdella rintamalla: taksonomian ja kemian aloilla. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta farmakologista tutkimusta ei liiemmin tehty.

Tämän kauden ayahuascaa käsittelevä kasvitiede on huvittava yhdistelmä erinomaista taksonomista etsiväntyötä, ja toisaalta aiemmin muodostuneiden väärinkäsitysten varaan rakentuvia uusia väärinkäsityksiä. Vuonna 1917 Safford ilmaisi käsityksensä, jonka mukaan ayahuasca ja caapi olivat sama kasvi. Ranskalainen antropologi Reinberg (1921) puolestaan väitti, että ayahuasca kyllä on sama asia kuin Banisteriopsis caapi, mutta yagéa sen sijaan valmistettaisiin Apocyanaceous-suvun Haemadictyon amazonicumista (joka nykyään luokitellaan Prestonia amazonicaksi). Tämä väärinkäsitys, joka ilmeisesti juonsi juurensa Sprucen alkuperäisten kenttämerkintöjen huolimattomaan tulkintaan, jäi elämään ja leviämään ayahuascakirjallisuuteen seuraavien neljänkymmenen vuoden ajaksi. Asia sai viimein selvyyttä, kun Schultes ja Raffauf julkaisivat artikkelin jossa nimenomaisesti korjattiin tämä tunnistusvirhe (Schultes ja Raffauf 1960). Tästä huolimatta siihen törmää toisinaan vielä nykyäänkin alan teknisessä kirjallisuudessa.

Niiden tutkijoiden joukosta, jotka enemmän selkeyttivät kuin sumensivat ayahuascaan liittyvää taksonomista ymmärrystä, on mainittava Rusbyn ja Whiten työ Boliviassa vuonna 1922 (White 1922) ja Mortonin vuonna 1930 julkaisemat kasvitieteilijä Klugin muistiinpanot Kolumbian Putumayosta. Klugin aineiston pohjalta Morton kuvaili uuden Banisteriopsis-lajin, hallusinogeenisia vaikutuksia omaavan B. inebriensin, ja totesi, että näiden ohella ainakin B. quitensista käytettiin samaan tapaan, minkä lisäksi keitoksiin on saatettu lisätä kahta muutakin lajia, B. longialataa sekä B. rusbyanaa.

Suurimman työn ayahuascaan käytettyihin kasveihin liittyvän sekaannuksen hälventämisessä tekivät kemistit Chen ja Chen (1939). Heidän pyrkimyksenään oli eristää ayahuascan ja yagén aktiiviset ainesosat, ja he hyödynsivät työssään autenttisia vertailunäytteitä (mikä oli tuohon aikaan harvinainen käytäntö). Alan kirjallisuuteen perehdyttyään he tulivat siihen johtopäätökseen, että caapi, yagé ja ayahuasca olivat eri nimiä samalle asialle: kussakin oli kyse Banisteriopsis caapista. Mm. Schultesin työ 1950 osoitti, että muitakin Malpighiaceous -lajeja kuin B. caapia käytettiin keitoksissa, mutta ottaen huomioon aikana vallinneen sekaannuksen, Chenien työpanos tarjosi harvinaislaatuista valoa vallitsevan pimeyden keskelle. Ajan myötä on varmistunut, että tärkeimmät elementit caapina, ayahuascana, yagéna, natémana ja pindenä tunnettuun keitokseen ovat B. caapi ja B. inebriens. 

Samoin kuin merkittävää osaa tänä aikakautena toteutetusta taksonomisesta työstä, myös ayahuascan aktiivisia ainesosia selvittävää rintamaa leimasi aluksi hämmennys, joka oli seurausta useiden tutkijoiden rinnakkaisista tutkimuksista. Näiden tutkimusten löytäessä tiensä tieteelliseen kirjallisuuteen, sotkuinen kuva alkoi vähitellen selkiytyä. 

Kuten ylempänä mainittiin, harmiini, joka myöhemmin tunnistettiin Banisteriopsis-lajin ensisijaiseksi ß-karboliiniksi, eristettiin alun perin vuonna 1847. Alkaloidin yksiselitteinen tunnistaminen tapahtui vasta vuosikymmeniä myöhemmin, kun Zerda ja Bayón vuonna 1905 eristivät ”telepatiiniksi” nimetyn alkaloidin varmentamattomasta kasvimateriaalista, jota kutsuttiin ”yajéksi” (ensimmäinen julkaisu heidän löydökseensä liittyen kuitenkin vasta Perrot ja Hamet 1927). Vuonna 1923 eristettiin toinen, myöskin telepatiiniksi nimetty alkaloidi kolumbialaisen kemisti Fisher Cardenasin (1923) toimesta; samaan aikaan toinen kolumbialainen ryhmä, kemistit Barriga-Villalba ja Albarracin (1925), eristivät yageiiniksi nimeämänsä alkaloidin. Kyse on saattanut olla epäpuhtaasta harmiinista, mutta tuolloin julkaistu kaava ja sulamispiste eivät käy yksiin ß-karboliinirakenteen kanssa. Sekaannusta lisäsi se, että Barriga-Villalban tutkimuksen kohteena ollut köynnys oli ”tunnistettu” Prestonia amazonicaksi; tunnistus korjattiin myöhemmin Banisteriopsis caapiksi. Kaikissa näistä tapauksissa kasvitieteellisen vertailunäytteen puute vähensi koko työn arvoa. 

Vuodesta 1926 eteenpäin tilanne alkoi kohentua. Michaels ja Clinquart (1926) eristivät varmistamattomista materiaaleista yageiiniksi kutsumansa alkaloidin. Pian tämän jälkeen Perrot ja Harmet eristivät telepatiiniksi kutsumansa alkaloidin, jonka he katsoivat identtiseksi yageiinin kanssa. Vuonna 1928 Lewin eristi banisteriiniksi kutsumansa alkaloidin; Merck & Co:n kemistit osoittivat sen identtiseksi aiemmin pilviharmikista löydetyn harmiinin kanssa (Elger 1928; Wolfes and Rumpf 1928). Elger käytti varmistettuja kasvinäytteitä, jotka oli tunnistettu Kewin kasvitieteellisessa puutarhassa Banisteriopsis caapiksi

Lewinin kehoituksesta, pohjautuen aiempiin eläinkokeisiin, farkamologi Kurt Beringer (1928) hyödynsi Lewinin lahjoittamia banisteriininäytteitä kliinisessä tutkimuksessa, johon osallistui viisitoista aivotulehduksen jälkeisestä Parkinsonin taudista kärsivää potilasta. Vaikutukset olivat erittäin myönteisiä (Beringer 1928). Tämä oli ensimmäinen kerta, kun palautuvaa MAO-estäjää kokeiltiin Parkinsonin taudin hoitoon, vaikka harmiinin aktiivisuus palautuvana MAO-estäjänä löydettiin vasta lähes 30 vuotta myöhemmin. Se edustaa myös yhtä ainoista tapauksista, joissa hallusinogeenia on tutkittu kliinisesti fyysisen sairauden hoitoon (Sanches-Ramos 1991). [Pelkän Banisteriopsis caapin luokittelua hallusinogeeniksi voidaan pitää hieman kyseenalaisena, mutta toisaalta hallusinogeenin määritelmä ylipäänsä on varsin epäselvä ja kyseenalainen. --suom. huom]


Chicagon kenttämuseon Llewellyn Williamsin toimittamien kasvimateriaalien avulla Chen ja Chen (1939) varmensivat Elgerin, Wolfesin ja Rumpfin työn eristämällä harmiinia B. caapin varsista, lehdistä ja juurista – kyseessä oli sama alkaloidi kuin Lewinin aiemmin eristämä banisteriini. Vuonna 1957 Hochstein ja Paradies analysoivat varmistettua, Perusta kerättyä ayahuascamateriaalia, josta he eristivät harmiinia, harmaliinia ja tetrahydroharmiinia. Muiden Banisteriopsis-lajien ainesosien tutkimukset aloitettiin 1953, kun O'Connell ja Lynn (1953) löysivät harmiinia Schultesin toimittaman B. inebriensin varsista ja lehdistä. Tämän jälkeen Poisson (1965) varmensi nämä tulokset eristämällä harmiinia ja pienen määrän harmaliinia Perusta tuodusta ”natemasta”, jonka Cuatrecasas tunnisti B. inebriensiksi. 

1900-LUVUN JÄLKIPUOLISKO (1950-1980)

1900-luvun alkupuoliskolla nähtiin ayahuascaan kohdistuvien tieteellisten tutkimusten käynnistyvän ja tuovan jonkin verran selkeyttä tästä erityislaatuisesta hallusinogeenista kerättyihin näytteisiin ja sen vaikuttaviin ainesosiin. Vuosina 1950-1980 kasvitieteelliset ja kemialliset tutkimukset jatkuivat ripeällä tahdilla, ja uudet löydökset loivat pohjaa ayahuascan farmakologisten vaikutuksen selvittämiselle. 

Kemian rintamalla Hochstein ja Paradies (1957) varmistivat ja laajensivat Chenin ja Chenin (1939) ja muiden aiempaa työtä. Banisteriopsis caapin ja sen sukulaisten aktiiviset alkaloidit oli selvitetty. 60-luvun lopulla alkoi ilmaantua ensimmäisiä yksityiskohtaisia raportteja ayahuasca-keitoksen muista ainesosista (Pinkley 1969), ja pian kävi ilmeiseksi, että ainakin kahta niistä, Banisteriopsis rusbyanaa (jonka Bronwen Gates myöhemmin uudelleenluokitteli Diplopterys cabreranaksi) ja Psychotria-lajia, erityisesti P. viridistä (Schultes 1967), lisättiin juomaan ”voimistamaan ja laajentamaan” näkyjä. Näistä lajeista eristetyt alkaloidit osoittautuivat yllättäen voimakkaaksi, lyhytkestoiseksi (mutta nieltynä epäaktiiviseksi) hallusinogeeniksi, N,N-dimetyylitryptamiiniksi (DMT) (Der Marderosian et al. 1968). Manske oli syntetisoinut aineen joitakin vuosikymmeniä aiemmin, mutta sen esiintyminen luonnossa ja sen hallusinogeeniset ominaisuudet oli havaittu vasta kun Fish, Johnson ja Horning (1955) eristivät sen Karibian intiaanien ja Orinocon altaan intiaanien hallusinogeenisena nuuskana käyttämän Piptadenia peregrinan (joka myöhemmin uudelleenluokiteltiin Anadenanthera peregrinaksi) oletettuna aktiivisena ainesosana. 

60-luvun lopulla Schultesin, Pinkleyn ja kollegoidensa tarjoama farmakologinen selitys, jonka mukaan ayahuascan vaikutus syntyi Banisteriopsiksen MAO-estävien ß-karboliinien ja psykoaktiivisen mutta yksinään inaktiivisen DMT-tryptamiinin synergisestä vuorovaikutuksesta, oli alunperin esitetty jo vuonna 1958 Udenfriendin ja kollegoidensa (Udenfriend et al. 1958) toimesta. Nämä NIH:n Kliinisen farmakologian laboratorion tutkijat osoittivat ensimmäisenä, että ß-karboliinit olivat vahvoja, palautuvia MAO-estäjiä. Samoihin aikoihin unkarilainen psykiatri ja farmakologi Stephen Szara (1957) teki kliinistä tutkimusta ja itse-eksperimentaatiota, joka johti ensimmäisiin kuvauksiin aineen voimakkaista, joskin lyhytkestoisista hallusinogeenisista vaikutuksista. Szaran tutkimusten pohjalta kävi myös ilmi, ettei yhdiste ole oraalisesti aktiivinen, vaikka sen inaktiivisuuden aiheuttavia mekanismeja ei vielä täysin ymmärrettykään. On ironista, että vuosikymmeniä myöhemmin DMT-pioneeri Szara nimitettiin NIDAn (National Institute on Drug Abuse, Yhdysvaltain terveysviraston huumeriippuvuuksien tutkimuskeskus) johtajaksi. 

Vuonna 1967, Haight-Ashburyn rakkauden kesän ollessa huippukohdassaan, järjestettiin San Franciscossa Yhdysvaltojen Terveyden, koulutuksen ja hyvinvoinnin laitoksen toimesta ainutkertainen konferenssi. Nimellä Ethnopharmacologic Search for Psychoactive Drugs (Psykoaktiivisten aineiden etnofarmakologinen etsintä) järjestetty tapahtuma (jonka sisältö julkaistiin myöhemmin samalla nimellä valtion toimesta) (Efron et al. 1967[1]) toi yhteen nousevan tutkimusalan, psykedeelien etnofarmakologian, johtohahmoja. Osanottajiin kuuluivat mm. toksikologi Bo Holmsted Tukholman Karoliinisesta instituutista, etnobontanisti Richard Evans Schultes, kemisti Alexander Shulgin ja vastavalmistunut lääketieteen tohtori ja kannabistutkija Andrew Weil.

Kyseessä oli ensimmäinen koskaan järjestetty psykedeelien kasvitieteellistä, kemiallista ja farmakologista tutkimusta käsittelevä konferenssi, joka jäi ehdottomasti viimeiseksi valtion rahoittamaksi vastaavaksi tapahtumaksi. Tämä merkittävä tapahtuma ja siitä tuotettu julkaisu, josta tuli myöhemmin psykedeelejä käsittelevän kirjallisuuden klassikko, oli ensimmäinen foorumi, jossa aikakauden ajankohtaisin ayahuascaa käsittelevä tieto julkistettiin maailmalle. Tapahtumassa käsiteltiin esimerkiksi ayahuascan kemiallisia ominaisuuksia (Deulofeu 1967), keitoksen käytön ja valmistamisen etnografiaa (Taylor 1967) ja ayahuascan ß-karboliinien ihmispsykofarmakologiaa (Naranjo 1967). Ajankohdan ayahuascaan liittyvän ymmärryksen vähäisyys käy ilmi ironisella tavalla siitä, ettei tryptamiinipitoisten komponenttien roolia tai niiden aktivoitumista MAO-estäjien avulla käsitelty tapahtumassa ollenkaan; vallitseva oletus oli, että keitoksen psykoaktiivisuus johtui ensisijaisesti, jollei kokonaan, ß-karboliineista. 

Konferenssia seuranneiden viiden vuoden aikana tapahtui merkittävää edistystä ayahuascan farmakologian ja kemian ymmärryksessä. Schultes sekä hänen oppilaansa Pinkley ja der Marderosian julkaisivat ensimmäiset DMT-pitoisia kasvikomponentteja käsittelevät löydöksensä (Der Marderosian et al. 1968; Pinkley 1969), jotka voimistivat spekulaatiota siitä, että ß-karboliinien oraalisesti aktivoima DMT oli olennaisessa roolissa keitoksen psykoaktiivisuudessa. Käsityksen varteenotettavuudesta huolimatta tieteellistä todistusaineistoa saatiin odottaa vielä vuosikymmen.

Vuonna 1972 Rivier ja Lindgren (1972) julkaisivat yhden ensimmäisistä poikkitieteellisestä ayahuascaa käsittelevistä artikkeleista, joka käsitteli Perun Purús-joen yläjuoksun Shuar-kansan ayahuasca-keitosten ja lähdekasvien alkaloidiprofiileja. Ilmestyessään artikkeli oli yksi kattavimmista ayahuascan kemiallisista, varmennettuihin kasvikokoelmiin tukeutuvista tutkimuksista. Se käsitteli useita muitakin caapiin lisättäviä kasveja kuin Psychotria-lajia ja Diplopterys cabreranaa, ja tarjosi ensimmäistä kertaa todistusaineistoa siitä, että kyseessä oli monimutkainen teknologia, jossa hyödynnettiin monia eri kasvilajeja.
Myöhemmin 70-luvulla ryhmä japanilaisia fytokemisteja kiinnostui Banisteriopsiksen kemiasta ja raportoi uusien ß-karboliinien eristämisestä sekä pyrrolidiineistä shinuniinistä ja dihydroshinuniinistä (Hashimoto ja Kawanishi 1975, 1976; Kawanishi et al. 1982). Useimpia uusia ß-karboliineja löytyi kuitenkin vain äärimmäisen pieniä jäämiä, ja myöhemmin nostettiin esiin mahdollisuus, että löydökset saattoivat olla eristystoimenpiteiden tuottamia virheitä (McKenna et al. 1984). 

1900-LUVUN LOPPU (1980-2000) 

Tieteellisellä kentällä ei 1970-luvulla tapahtunut merkittävää edistystä Rivierin ja Lindgrenin julkaisun jälkeen. Ensimmäinen merkittävä seuraaja heidän työlleen oli Terence McKennan et al. (1984) julkaisemat ayahuascan ja muiden keitoksessa hyödynnettävien kasvien kemiaa, etnobotaniaa ja farmakologiaa koskevat tulokset, jotka perustuivat varmennettuihin kasvinäytteisiin ja Perun mestitsiayahuasquerojen käyttämistä juomista otettuihin näytteisiin. Julkaisu oli merkittävä, koska se tarjosi ensimmäistä kokeellista todistusaineistoa juoman oraalista aktiivisuutta selittävän teorian tueksi. DMT:n osoitettiin olevan aktiivinen ainesosa, jonka oraalisen aktiivisuuden mahdollistaa ß-karboliinien aiheuttama ääreishermoston MAO-toiminnan estyminen. Analyysit rottien maksojen MAO-järjestelmistä osoittivat, että juomat olivat erittäin tehokkaita MAO-estäjiä silloinkin, kun niiden pitoisuutta laimennettiin monta kertaluokkaa. 

Toinen merkittävä löydös oli, että mestitsien ayahuascakeitosten alkaloiditasot olivat hyvinkin paljon korkeampia kuin Rivierin ja Lindgrenin tutkimat Purús-joen keitokset. DMT:n ja ß-karboliinien tunnettuun ihmisfarmakologiaan perustuen Terence McKenna kollegoineen osoitti, että tyypillinen annos (100 ml) mestitsien ayahuascaa sisälsi tarpeeksi DMT:tä aktiiviseen annokseen. Tutkijat esittivät, että Rivierin ja Lindgrenin (1972) Shuareilta keräämien näytteiden vähäisemmät alkaloidimäärät saattaisivat olla seurausta valmistusmenetelmien eroavaisuuksista: Shuarit tyypillisesti liottavat kasveja kylmässä vedessä keittämisen sijasta, eivätkä siten myöskään keitä lopullista juomaa pienempään tilavuuteen, kuten mestitsit tyypillisesti tekevät. Nämä tekijät selittävät eri tutkimusten havainnoimat epäjohdonmukaisuudet alkaloidipitoisuuksissa, tai ainakin tarjoavat niille uskottavan selityksen.
 
Pablo Amaringon teos Ayari Huarmi.

80-luvulla korjattiin myös antropologi Luis Eduardo Lunan työpanoksen ensimmäisiä hedelmiä. Hän työskenteli Perun Iquitosin ja Pucallpan kaupunkien lähellä mestitsiayahuasquerojen parissa. Lunan työ osoitti ensimmäistä kertaa shamaanioppilaiden seuraaman dieetin tärkeyden sekä joidenkin vähemmän tunnettujen komponenttikasvien käyttötarkoituksia (Luna 1984a; 1984b; 1986). Hän oli myös ensimmäinen shamaanien yleisiä käsityksiä ”kasviopettajista” (plantas que enseñan) valottanut tutkija. Vuonna 1986 McKenna, Luna ja Towers julkaisivat ensimmäisen kattavan taulukon keitoksiin käytettävistä kasveista ja niiden biodynaamisista ainesosista, huomauttaen näiden jokseenkin tutkimattomien lajien muodostavan laajan kansanfarmakopean, jonka tarkempi tutkiminen saattaisi tarjota uudenlaisia lääkkeitä (McKenna et al. 1995). 

Toteuttaessaan kenttätyötään Perun Amazonilla vuonna 1985, McKenna ja Luna alkoivat keskustella mahdollisuudesta toteuttaa biolääketieteellistä ayahuascatutkimusta. Lisäksi esimerkiksi ayahuasquerojen vanhallekin iälle poikkeuksellisen hyvänä jatkuva terveydentila olisi otollista aluetta tieteelliselle tutkimukselle. Käytännössä tutkimuksen toteuttaminen Perussa tarkoittaisi kuitenkin huomattavia logistisia haasteita, koska mahdollisuus plasmanäytteiden varastointiin olisi rajallista, ja paikallisten käsitykset noituudesta tekivät epätodennäköiseksi, että shamaanit suostuisivat veri- ja virtsanäytteiden keräämiseen. He kirjoittivat projektille alustavan suunnitelman palattuaan kentältä, mutteivät lopulta lähteneet hakemaan rahoitusta.

Vuonna 1991 brasilialaisen synkreettisen uskonnon, União do Vegetalin (UDV:n), lääketieteellisen tutkimusryhmän São Paulossa järjestämässä konferenssissa kuitenkin ilmaantui mahdollisuus toteuttaa vastaavaa tutkimusta Brasiliassa. Brasilian viranomaiset olivat sallineet ryhmän käyttää ayahuascaa rituaalisessa kontekstissa (jossa keitokseen viitataan nimellä hoasca, vegetal tai yksinkertaisesti cha, tee) tilapäisluvalla. Monet UDV:n jäsenistä olivat lääkäreitä, psykiatreja tai muiden lääketieteen alojen ammattilaisia, ja olivat hyvin vastaanottavaisia ajatukselle ayahuascan biolääketieteellisestä tutkimuksesta, jota Luna ja McKenna ehdottivat. Kävi ilmi, että tämäntyyppinen tutkimus oli kuulunut UDV:nkin pyrkimyksiin, ja oli yksi syy sille, että he kutsuivat ulkomaalaisia tutkijoita konferenssiinsa. Sen lisäksi, että tutkimus tarjoaisi mahdollisuuden tyydyttää ayahuascan ihmisfarmakologiaa koskevaa tieteellistä uteliaisuutta, heillä oli myös poliittinen motiivi: He tahtoivat osoittaa Brasilian terveysviranomaisille, että hoascan pitkäaikaiskäyttö on turvallista eikä aiheuta riippuvuutta tai muita ei-toivottuja reaktioita. UDV:n lääkärit tahtoivat värvätä ulkomaalaisia tutkijoita yhteistyökumppaneiksi tutkimukseensa. Kysymys tutkimuksen rahoituksesta oli yhä auki. 

Palattuaan konferenssista Yhdysvaltoihin, McKenna luonnosteli hakemuksen, joka kuvasi tavoitteita projektille, joka tulisi myöhemmin saamaan nimekseen The Hoasca Project. Alkuperäisenä ajatuksena oli suunnata hakemus NIDA:lle, mutta luonnostelman edetessä kävi ilmeiseksi, ettei valtion rahoituksen saaminen olisi kovinkaan todennäköistä. Sen lisäksi, että NIH:n (National Institute of Health) rahoituksen saamisessa Brasiliassa toteutettavaan tutkimukseen olisi lainsäädännöllisiä, logistisia ja poliittisia hankaluuksia, vallitsevan huumepolitiikan huomioonottaen oli ilmeistä, ettei NIH katsoisi hyvällä hakemusta, jonka pyrkimyksenä ei olisi osoittaa merkittäviä haittavaikutuksia psykedeelisen huumeen käytöstä. McKennalla oli onneksi yhteyksiä voittoatavoittelemattomaan järjestöön Botanical Dimensionsiin, jonka tavoitteena on edistää kansanlääketieteellisesti merkittävien kasvien tutkimusta, ja tämän yhteyden kautta hän onnistui hankkimaan runsaskätisiä lahjoituksia useilta yksityishenkilöiltä.

Varmistettuaan riittävän rahoituksen vähintäänkin vaatimatonta pilottitutkimusta varten, McKenna värväsi kollegoitaan niin lääketieteen alalta kuin muualtakin akateemisesta maailmasta. Ennen pitkää koossa oli kansainvälinen, poikkitieteellinen ryhmä tutkijoita UCLA:sta, Miamin, Kuopion, Rio de Janeiron ja Campinasin yliopistoista sekä Manausin Amazonico-sairaalasta. 

Kesällä 1993 ryhmä palasi Manausiin aloittaakseen tutkimuksen kenttävaiheen, johon osallistuvat vapaaehtoiset kuuluivat Nucleo Caupariin, yhteen Brasilian vanhimmista ja suurimmista UDV-yhteisöistä. Ryhmä vietti Brasiliassa viisi viikkoa annostellen teetä vapaaehtoisille, keräten plasma- ja virtsanäytteitä myöhempää analyysia varten ja toteuttaen erilaisia fysiologisia ja psykologisia mittauksia.

Lopputulos oli yksi 1900-luvun kattavimmista ja monitahoisimmista tutkimuksista psykedeelisen aineen kemiallisiin ja psykologisiin vaikutuksiin ja psykofarmakologiaan. Hoascateen säännöllisen nauttimisen välittömiä ja pitkän aikavälin vaikutuksia kartoitettiin ja mitattiin; vapaaehtoiset osallistuivat laajamittaisiin psykologisiin arviointeihin ja perusteellisiin, järjestelmällisiin psykiatrisiin haastetteluihin. Ayahuascan vaikutuksia serotoniinijärjestelmään selvitettiin, ja hoascan keskeisten alkaloidien farmakokinetiikkaa mitattiin ensi kertaa ihmisplasmassa. Tutkimuksen tulosten pohjalta on julkaistu artikkeleita useissa vertaisarvioiduissa lehdissä (Grob et al. 1996; Callaway et al. 1994, 1996, 1998), sekä kattava yhteenvetoartikkeli (McKenna et al. 1998). Keskeisimpiä löydöksiä oli, että UDV:n pitkäaikaisjäsenten ayahuascakokemukset muuttivat heidän elämiään ja käytöstään myönteisillä ja perustavanlaatuisilla tavoilla. Heidän verensä serotoniin takaisinottoproteiinien määrä verihiutaleissa oli pysyvästi koholla, mikä saattaa viitata samankaltaisiin serotonergisiin muutoksiin keskushermostossa, ja siten mahdollisesti pitkäaikaisiin aivotoiminnallisiin adaptaatioihin. Tutkimus osoitti, että ayahuascan säännöllinen käyttö, ainakin rituaalikontekstissa ja kannustavan sosiaalisen ympäristön puitteissa jollaista UDV tarjoaa, on turvallista eikä ole toksista. Tämän lisäksi sillä mitä ilmeisimmin on pysyviä myönteisiä vaikutuksia sekä fyysiseen että psyykkiseen hyvinvointiin. 

AYAHUASCATUTKIMUKSEN TULEVAISUUS

The Hoasca Project oli pilottitutkimus, jonka tavoitteet olivat vaatimattomia, ja jonka tarkoituksena oli rakentaa pohjaa lisätutkimukselle. Tässä mielessä tutkimus oli huomattavan menestyksekäs; kuten kaikki hyvä tiede, se tuotti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, ja hahmotteli monia lupaavia tulevaisuuden suuntia. Ayahuascan on selkeästi osoitettu olevan turvallinen, myrkytön ja terapeuttisesti hyödyllinen lääke, ja on syytä toivoa, että juoman parantavan potentiaalin tutkimiseen tullaan kohdistamaan yhä enemmän huomiota ja rahoitusta. 

Robert Venosan teos Ayahuasca Dream.
SPEKULAATION AIHEITA

Hoasca Projectin myötä on tarjolla hyvää pohjatietoa, jonka varaan tulevat tutkimukset voivat rakentua siirtäessään painopistettään kentältä laboratorioon ja kliiniseen ympäristöön. Tieteellisen tutkimuksen kylmä järjen valo ei kuitenkaan todennäköisesti kykene selittämään ayahuascaa kokonaisuudessaan – ainakaan niissä raameissa, joissa tiede tänä päivänä määritellään. Ayahuasca on ihmislajin symbioottinen liittolainen; yhteinen historiamme ulottuu vähintään Uuden maailman esihistoriaan saakka. Vuosituhansien mittaisen rinnakkaisevoluutiomme aikana vastaanottamallamme opetuksella saattaa olla perustavanlaatuisia vaikutuksia siihen, mitä on olla ihminen älykäs, kysymyksiä esittävä laji biosfäärisessä lajien verkostossa. 

Kysymys ihmisen ja puheenaiheena olevan visionäärisen liemen välisen suhteen luonteesta ja merkityksestä, sekä laajemmin suhteestamme koko kasviopettajien kirjoon, ei anna rauhaa. Miksi kasvit kantavat sisällään alkaloideja, jotka ovat rakenteellisesti samankaltaisia kuin omat välittäjäaineemme, ja joiden välityksellä kasvit voivat ”puhua” meille? Minkälaista, jos minkäänlaista, ”viestiä” ne pyrkivät välittämään? Aivan sattumaltako joku muinaisaikojen kokeilunhaluinen shamaani päätyi keittämään ayahuascaköynnöstä ja chakrunan (=Psychotria viridis) lehtiä teeksi, jonka vaikutus sai verhon väistymään ”näkymättömän maiseman” tieltä? Se vaikuttaa epätodennäköiseltä kun otetaan huomioon, ettei kumpikaan ainesosista ole ravintona erityisen houkuttelevaa, mutta onko toisaalta tarjolla parempiakaan selityksiä? Ayahuasquerot kertovat köynnöksen ”kutsuvan ihmistä”. Hienostuneempiin, rationaalisempiin selityksiin pyrkivät tahot eivät tarjoa sen tyydyttävämpiä vastauksia: He puhuvat kasvialkaloideista lajienvälisen feromonisen viestinnän välineinä, jotka auttoivat varhaisia ihmisiä valitsemaan ja hyödyntämään ympäristöstään löytyviä biodynaamisia kasveja.

Toiset, mukaanlukien minä ja veljeni Terence McKenna varhaisissa julkaisuissamme sekä vastaavanlaisen teorian muotoillut antropologi Jeremy Narby (McKenna ja McKenna 1975; Narby 1998), esittävät, että ayahuascan ja vastaavien aineiden tarjoamat visionääriset kokemukset aiheuttavat jollakin toistaiseksi tuntemattomalla mekanismilla kokemuspohjaisia oivalluksia biologisen olemassaolon molekulaarisesta perustasta. Tämän ajatusmallin mukaan tuo intuitiivisesti avautuva ymmärrys, jota myös tieteen maailma on molekyylibiologian karkeiden menetelmien avulla vähitellen kartoittanut, on kautta aikain ollut tarjolla suoran kokemuksen muodossa shamaaneille ja näkijöille, joilla on ollut rohkeutta muodostaa symbioottisia siteitä mykkiin mutta äärimmäisen paljon meitä vanhempiin ja viisaampiin kasviliittolaisiimme. 

Tällaiset ajatukset ovat ehdottoman spekulatiivisia eivätkä missään tapauksessa ole tiedettä. Nykymaailman havainnoitsijana, joka on ollut tekemisissä ayahuascan kanssa jo vuosikymmenten ajan niin tieteellisen tutkimuksen kuin suoran henkilökohtaisen kokemuksen kautta, pidän kuitenkin hyvin kiinnostavana sitä tosiasiaa, että tämänkaltaisia ”villejä” spekulaatioita nousee esiin uudestaan ja uudestaan – huolimatta vakaista pyrkimyksistä riisua tee pyhyydestään ja selittää sen toiminta kokonaisuudessaan kemian, kasvitieteen, reseptorien ja farmakologian keinoin. Mainitut lähestymistavatkin ovat ehdottoman tärkeitä, mutta mikään niistä ei tule tarjoamaan lopullisia vastauksia ayahuascan perinpohjaiseen ja kiistämättömään mysteeriin.


[Tutkimuksia on jatkettu alkuperäisen artikkelin julkaisun jälkeen. Linkkejä blogauksen lopussa lähde- ja viitelistausten jälkeen. --suom. huom.]


Lähteet

Barriga-Villalba, A. M. 1925. Yajeine. A new alkaloid. Journal of the Society of Chemistry and Industry 44:205–207.
Beringer, K. 1928. Über ein neues, auf das extrapyramidal-motorische System wirkendes Alkaloid (Banisterin). Nervenarzt 1:265–75.
Callaway, J. C., D. J. McKenna, C. S. Grob, G. S. Brito, L. P. Raymon, R. E. Poland, E. N. Andrade, E. O. Andrade, and D. C. Mash. 1999. Pharmacokinetics of Hoasca alkaloids in healthy humans. Journal of Ethnopharmacology 65 (3): 243–56.
Callaway, J. C., L. P. Raymon, W. L. Hearn, D. J. McKenna, C. S. Grob, G. S. Brito, and D. C. Mash. 1996. Quantitation of N,N-dimethyltryptamine and harmala alkaloids in human plasma after oral dosing with Ayahuasca. Journal of Analytical Toxicology 20:492–97.
Callaway, J. C., M. M. Airaksinen, D. J. McKenna, G. S. Brito, and C. S. Grob. 1994. Platelet serotonin uptake sites increased in drinkers of ayahuasca. Psychopharmacology 116:385–87.
Chen, A. L., and K. K. Chen. 1939. Harmine: The alkaloid of caapi. Quarterly Journal of Pharmacy and Pharmacology 12:30–38.
Crévaux, J. 1883. Voyages dans l’Amerique du Sud. Paris: Librairie hachette & Cie.
Der Marderosian, A. H., H. V. Pinkley, and M. F. Dobbins. 1968. Native use and occurrence of N,N-dimethyltryptamine in the leaves of Banisteriopsis rusbyana. American Journal of Pharmacy 140:137.
Deulofeu, V. 1967. Chemical compounds isolated from Banisteriopsis and related species. In Ethnopharmacological Search for Psychoactive Drugs, ed. D. H. Efron, B. Holmstedt, and N. S. Kline. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
Efron, D. H., B. Holmstedt, and N. S. Kline, eds. 1967. Ethnopharmacological Search for Psychoactive Drugs. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
Elger, F. 1928. Über das Vorkommen von Harmin in einer südamerikanischen Liane (Yagé). Helvetica Chemica Acta 11:162.
Fischer, C. G. 1923. Éstudio sobre el principio activo de Yagé. Unpublished thesis. Bogotá: Université Nacional.
Fish, M. S., N. M. Johnson, and E. C. Horning. 1955. Piptadenia alkaloids. Indole bases of Piptadenia peregrina (L.) Benth and related species. Journal of the American Chemical Society 77:5892–95.
Grob, C. S., D. J. McKenna, G. S. Brito, E. S. Neves, G. Oberlender, O. L. Saide, E. Labigalini, C. Tacla, C. T. Miranda, R. J. Strassman, and K. B. Boone. 1996. Human psychopharmacology of hoasca, a plant hallucinogen used in ritual context in Brasil. Journal of Nervous & Mental Disease 184:86–94.
Gunn, J. A. 1935. Relationship between chemical constitution, pharmacological actions, and therapeutic uses in the harmine group of alkaloids. Archives Internationales de Pharmacodynamie 50:379–96.
Hashimoto, Y., and K. Kawanishi. 1975. New organic bases from the Amazonian Banisteriopsis caapi. Phytochemistry 14:1633–35.
———. 1976. New alkaloids from Banisteriopsis caapi. Phytochemistry 15:1559–60.
Hochstein, F. A., and A. M. Paradies. 1957. Alkaloids of Banisteriopsis caapi and Prestonia amazonica. Journal of the American Chemical Society 79:5735ff.
Kawanishi, K., Y. Uhara, and Y. Hashimoto. 1982. Shihunine and dehydroshihunine from Banisteriopsis caapi. Journal of Natural Products 45:637–38.
Koch-Grünberg, T. 1909. Zwei Jahre unter den Indianern 1:298ff.
Lewin, L. 1928. Sur une substance envirante, la banisterine, extraite de Banisteria caapi Spr. Comptes Rendeus 186:469ff.
Luna, L. E. 1984a. The healing practices of a Peruvian shaman. Journal of Ethnopharmacology 11:123–33.
———. 1984b. The concept of plants as teachers among four mestizo shamans of Iquitos, northeast Peru. Journal of Ethnopharmacology 11:135–56.
———. 1986. Vegitalismo: Shamanism Among the Mestizo Population of the Peruvian Amazon. Stockholm: Almqvist and Wiksell International.
McKenna, D., G. H. N. Towers, and F. S. Abbott. 1984. Monoamine oxidase inhibitors in South American hallucinogenic plants: Tryptamine and ß-carboline constituents of ayahausca. Journal of Ethnopharmacology 10:195–223.
McKenna, D. J., C. S. Grob, and J. C. Callaway. 1998. The scientific investigation of Ayahuasca: A review of past and current research. Heffter Review of Psychedelic Research 1:65–77.
McKenna, D. J., L. E. Luna, and G. H. N. Towers. 1995. Biodynamic constituents in Ayahuasca admixture plants: an uninvestigated folk pharmacopoeia. In Ethnobotany: Evolution of a Discipline, ed. S. von Reis and R. E. Schultes. Portland: Dioscorides Press.
McKenna, D. J., and T. K. McKenna. 1975. The Invisible Landscape. New York: Seabury Press.
Michaels, M., and E. Clinquart. 1926. Sur des réactions chemiques d’identificacion de la yageine. Bulletin de Academie Royale Médicin Belgique, Series 5, 6:79ff.
Morton, C. V. 1930. Notes on yagé, a drug plant of southeastern Colombia. Journal of the Washington Academy of Science 21:485.
Naranjo, C. 1967. Psychotropic properties of the harmala alkaloids. In Ethnopharmacological Search for Psychoactive Drugs, eds. D. H. Efron, B. Holmstedt, and N. S. Kline. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
Naranjo, P. 1979. Hallucinogenic plant use and related indigenous belief systems in the Ecuadorian Amazon. Journal of Ethnopharmacology 1:121–45.
———. 1986. El ayahuasca in la arqueología ecuatoriana. America Indigena 46:117–28.
Narby, J. 1998. The Cosmic Serpent: DNA and the Origins of Knowledge. New York: Jeremy Tracher/Putnam Publishers.
O’Connell, F. D., and E. V. Lynn. 1953. The alkaloids of Banisteriopsis inebriens Morton. Journal of the American Pharmaceutical Association 42:753.
Perrot, E., and R. Hamlet. 1927. Le yagé, plante sensorielle des Colombie. Comptes Rendues de la Adacemie Scientifique 184:1266.
Pinkley, H. V. 1969. Plant admixtures to ayahuasca, the South American hallucinogenic drink. Lloydia 32:305ff.
Poisson, J. 1965. Note sur le “natem,” boisson toxique péruvienne. Annales Pharmacia Francaise 23:241ff.
Reinberg, P. 1921. Contribution à l’étude des boissons toxiques des indiens du Nord-ouest de l’Amazon, l’ayahuasca, le yagé, le huanto. Journal de la Societé des Americanistes, Paris, 4:49ff.
Rivet, P. 1905. Les indiens colorados. Journal de la Societé des Americanistes, Paris, 2:201ff.
Rivier, L., and J. Lindgren. 1972. Ayahuasca, the South American hallucinogenic drink: Ethnobotanical and chemical investigations. Economic Botany 29:101–129.
Sanchez-Ramos, J. R. 1991. Banisterine and Parkinson’s Disease. Clinical Neuropharmacology 14:391–402.
Schultes, R. E. 1967. The place of ethnobotany in the ethnopharmacologic search for psychoactive drugs. In Ethnopharmacologic Search for Psychoactive Drugs, ed. D. H. Efron, B. Holmstedt, and N. S Kline. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
———. 1982. The beta-Carboline hallucinogens of South America. Journal of Psychoactive Drugs 14:205–19.
Schultes, R. E., and R. Raffauf. 1960. Prestonia: An Amazonian narcotic or not? Botanical Museum Leaflets, Harvard University 19:109–22.
Simson, A. 1886. Travels in the Wilds of Ecuador. London: Lowe, Livinston, Marston & Searle.
Spruce, R. A. 1873. On some remarkable narcotics of the Amazon Valley and Orinoco. Ocean Highways. Geographical Magazine 1:184–193.
———. 1908. Notes of a Botanist on the Amazon and Andes, ed. A. R. Wallace, 2 vols. London: MacMillan.
Szára, S. I. 1957. The comparison of the psychotic effects of tryptamine derivatives with the effects of mescaline and LSD-25 in self-experiments. In Psychotropic Drugs, ed. S. Garratini and V. Ghetti, 460–67. New York: Elsevier.
Taylor, D. 1967. The making of the hallucinogenic drink from Banisteriopsis caapi in northern Peru. In Ethnopharmacological Search for Psychoactive Drugs, ed. D. H. Efron, B. Holmstedt, and N. S. Kline. U.S. Public Health Service Publication No. 1645. Washington, D.C.: GPO.
Udenfriend, S., B. Witkop, B. G. Redfield, and H. Weissbach. 1958. Studies with reversible inhibitors of monoamine oxidase: Harmaline and related compounds. Biochemical Pharmacology 1:160–65.
Villavicencio, M. 1858. Geografía de la República del Ecuador. New York: Craighead.
White, O. E. 1922. Botanical exploration in Bolivia. Brooklyn Botanical Garden Record 11:102ff.
Wolfes, O., and K. Rumpf. 1928. Über die Gewinnung von Harmin aus einer südamerikanischen Liane. Archive für Pharmakologie 266:188ff.


 
Viitteet

[1]: Konferenssiartikkeli Ethnopharmacologic Search for Psychoactive Drugs PDF-muodossa: http://www.samorini.it/doc1/alt_aut/sz/wassen03.pdf


Lisää luettavaa:


Saturday, December 27, 2014

Happo valuu takaisin tieteen valtavirtaan – LSD-terapia kuolemaan liittyvän ahdistuksen hoidossa

Alkuperäinen artikkeli: LSD, Reconsidered for Therapy, The New York Times 03.03.2014

LSD-molekyyli

Itävaltalainen sosiaalityöntekijä Peter kuuli tutkimuksesta sveitsiläiseltä ystävältään ja päätti ryhtyä vapaaehtoiseksi, vaikka se tarkoittaisikin pitkää, kivuliasta junamatkaa ja pahimmassa tapauksessa psyykkistä romahdusta. “Minulla ei ollut aineesta aikaisempaa kokemusta, ja tutkimusta edeltävää tunnetilaani voisi parhaiten kuvata kauhuksi”, 50-vuotias Peter kuvailee ennakkotunnelmiaan puhelinhaastattelussa. “Pieleenmenon mahdollisuus ja mielikuvat huonosta matkasta pelottivat.”

Aiemmin tänä vuonna The Journal of Nervous and Mental Disease -lehdessä julkaistu tutkimus on ensimmäinen ihmiskoehenkilöillä toteutettu LSD-tutkimus yli neljäänkymmeneen vuoteen. Bernissä toteutetussa tutkimuksessa tutkittiin aineen vaikutuksia puheterapian apuvälineenä. Koehenkilöinä olleiden 12 potilaan elinaikaodote oli lähestymässä loppuaan. Peter oli yksi heistä.

Useimmat koehenkilöistä kärsivät terminaalivaiheen syövästä, ja kuolivat vuoden sisällä kokeesta. Tätä ennen he ehtivät kuitenkin kokemaan sisäisen seikkailun, joka kevensi heidän elämänsä illankoittoon kytkeytyvää eksistentiaalista taakkaansa.

“Koehenkilöiden ahdistus vaimentui, pysyvästi”, sanoo tutkimusta johtanut ja terapeuttina toiminut tri. Peter Gasser, joka toteutti myös tutkimuksen seurantaosuuden vuosi alkuperäisten sessioiden jälkeen.

Gasserin julkaisu on viimeisin askel rintamalla, johon kuuluvat tutkijat ja varainkerääjät pyrkivät tuomaan psykedeelit takaisin valtavirtapsykiatrian piiriin. LSD-tutkimus tukahdettiin käytännössä kokonaan vuonna 1966, mutta tätä ennen ehdittiin tutkia aineen vaikutuksia moniin ongelmiin, esimerkiksi lähestyvään kuolemaan liittyvään ahdistukseen.

Viime vuosina psykiatrit ympäri maailmaa ovat toimineet yhteistyössä niin hallintoelimien kuin eettisten lautakuntienkin kanssa, ja esimerkiksi posttraumaattisen stressioireyhtymän hoitoa ekstaasilla tutkitaan parhaillaan. Muihinkin psykedeeleihin liittyviä tutkimuksia on käynnissä.

“Työtä tehdään niin poliittisella kuin tieteelliselläkin kentällä”, sanoo useita tutkimuksia rahoittaneen Multidisciplinary Association for Psychedelic Studies -organisaation toiminnanjohtaja Rick Doblin. “Tahdomme näiden aineiden kasvavan pois vastakulttuurin muotista ja tuoda ne takaisin laboratorioihin osana psykedeelistä renessanssia.”

Ennen LSD-sessioita koehenkilöt tapasivat tri. Gasserin tämän toimistossa vähintään kahdesti. Tutustumistapaamisten jälkeen käynnistyvään tutkimukseen kuului puheterapian ohella kaksi kahden viikon välein toteutettavaa psykedeeli-istuntoa.
Tri. Gasserin toimisto, jossa tutkimus toteutettiin
Aineen vaikutukset saattavat kestää kymmenenkin tuntia. Tämän jälkeen potilaalla on mahdollisuus nukkua, seuranaan terapeutti tai tutkimusavustaja. “Osanottajille tehtiin selväksi, että istunnot tapahtuvat turvallisessa ympäristössä, ja minä tulen olemaan läsnä”, Gasser kertoo. “Kerroin, etten voi taata, ettei kokemukseen tulisi sisältymään hyvinkin intensiivistä kärsimystä, mutta sen voin luvata, että vaikeatkin sisäiset tilat menevät kyllä ohi.”

Kärsimykseltä ei vältytty, mutta kuten luvattua, kärsimys oli tilapäistä. Kokemukset eivät aina ole helppoja. Monet itkivät, useimmat kiemurtelivat. Eräs 67-vuotias mies kertoi kohtaamisestaan kauan sitten kuolleen isänsä kanssa. Jossain syvällä kosmoksen syleilyssä hän kohtasi etäälle ajautuneen isänsä hyväksynnän.

Osanottajat kävivät pitkiä keskusteluita tri. Gasserin kanssa, joka toimi myrskyn keskellä ankkurina ja kanssamatkaajana, jonka tehtävänä oli auttaa seuraamaan esiinnousseita tunnetiloja niiden alkulähteille. Ammattikielellä ilmaistuna, terapian muoto oli potilaislähtöistä, aikarajoituksetonta, sekä siinä mielessä “integratiivista”, että se keskittyi sekä nykyisiin ajatustottumuksiin että kaukaisiin lapsuudenkokemuksiin.

“Kokemaani voi kuvata mystisenä kokemuksena. Suurelta osin se oli silkkaa ahdinkoa, joka kytkeytyi vuosikymmenten syvyyksiin hautautuneisiin muistoihini”, Peter kuvailee. “Kivuliaita tuntemuksia, katumusta ja kuolemanpelkoa. Muistan pitkään kestäneen voimakkaan kylmyyden. Vapisin kylmästä, vaikka samanaikaisesti hikoilin. Tulkitsen, että kyse oli laiminlyönteihin liittyvästä psyykkisestä kylmyydestä.”

Hän myös reagoi noihin tuntemuksiin itselleen äärimmäisen harvinaisella tavalla: Puhumalla. “Se oli yllättävää; en edes tajunnut puhuvani ääneen ennen kuin tri. Gasser huomautti asiasta.”

Tutkimukseen kuului kaksi kuukautta viikottaista terapiaa. Noiden kahden kuukauden jälkeen niiden tutkimukseen osallistuneiden, jotka saivat täyden LSD-annoksen, ahdistuksen määrää mittaavat pisteet olivat laskeneet noin 20 prosentilla. Niiden neljän tutkimusverrokin, joiden saama annos oli kymmenyksen täydestä annoksesta, lukemat puolestaan kohosivat. (Tutkimuksen jälkeen myös näille koehenkilöille tarjottiin mahdollisuus täyteen annokseen.) Samat vaikutukset olivat yhä havaittavissa vuoden päästä toteutetussa seurannassa.

Gasser toteaa, että tämän pilottitutkimuksen otanta on vielä aivan liian pieni tarjotakseen tyhjentävää tieteellistä näyttöä. Tutkijat kuitenkin näkevät tulokset lupaavina. “Tutkimuksemme osoittaa, että tällainen koe on tekemisen arvoinen, ja toteutettavissa turvallisesti", Doblin toteaa. Ohimenevät – ja terapeuttisessa mielessä arvokkaat – tuskan hetket kuuluvat asiaan.

Tutkimuksen koehenkilöt pitivät terapiaa pääosin hyödyllisenä.

Sosiaalityöntekijä Peter kertoo: “Tunne-elämäni on tutkimuksen myötä voimistunut, mikä ei tarkoita jatkuvaa hyväntuulisuutta. Mielestäni on parempi tuntea voimakkaasti ja olla elossa kuin vain pysyä käynnissä.” 


Linkki artikkelissa mainittuun tutkimukseen:
http://journals.lww.com/jonmd/Documents/90000000.0-00001.pdf


Psykedeeliuutisia voi seurata myös Facebookissa. Kääntämistä kaipaavia artikkeleita saa ehdottaa - aukikco at gmail piste com.

Sunday, June 1, 2014

Suomalaista psykedeelitiedettä, osa 3


Iikka Yli-Kyyny: Tietoisuuden tasoa muuntavien kemiallisten yhdisteiden käyttö eri potilaspopulaatioiden psykoterapiassa

Psykologian opiskelija Iikka Yli-Kyynyn kandityö. Yleiskatsaus psykedeelien käyttöä terapeuttisessa kontekstissa käsittelevään tutkimukseen.

Lue tästä: http://www.scribd.com/doc/227494510/Iikka-Yli-Kyyny-Tietoisuuden-tasoa-muuntavien-kemiallisten-yhdisteiden-kaytto-eri-potilaspopulaatioiden-psykoterapiassa

Scribd kun nykyään pyytää rahaa latauksista, kustakin artikkelista löytyy nyt suora latauslinkki, jonka kautta pdf:n voi ladata veloituksetta.

Tuesday, May 27, 2014

Suomalaista psykedeelitiedettä, osa 2



Valde Orrenmaa: Psykedeelit tieteen tutkimuskentällä.

Lue tästä: http://www.scribd.com/doc/171863114/Valde-Orrenmaa-Psykedeelit-tieteen-tutkimuskentalla

Psykedeeliuutiset ehdottaa, että aiheesta käydään mahdollisimman paljon rakentavaa keskustelua. Tulevia akateemisia psykedeelijulkaisuja mielelläpitäen olisi hyvä pureskella sitä, miten papereista saadaan rakennettua mahdollisimman eheitä, laadukkaita ja vakavastiotettavia - psykedeelit ovat kuitenkin aihe, jota kohtaan on paljon ennakkoluuloja, ja mahdollisimman skarppi esilletuonti on suotavaa.

Monday, September 30, 2013

Suomalaista psykedeelitiedettä, osa 1


Monikaan ei vielä tiedä, että Suomessakin on muutaman viime vuoden aikana tuotettu akateemista tutkimusaineistoa psykedeeleihin liittyen. Tätä epätietoisuutta on syytä korjata.

Aloitetaan.

Hallusinogeenisten 5-HT2A-agonistien neurobiologia, psykofarmakologia ja sovellukset lääketieteessä ja psykiatriassa.
Yleiskatsaus psykedeelejä käsittelevään tieteelliseen tutkimusaineistoon. Kandityö
Lue tästä: http://www.scribd.com/doc/171861560

Lisäksi: Artikkelin kirjoittaja haastateltavana YLE Puheella huomenna, eli tiistaina 1.10 klo 13:00:

Tämä on vasta alkua. Olisiko psykedeelitiede sinun tuleva alasi?

Saturday, April 20, 2013

Lääkäri ei määrää happoa – olisiko syytä?

Alkuperäinen artikkeli: Why Doctor's Can't Give You LSD (But Maybe They Should), Popsci 16.04.2013. Asiavirheitä korjattu. 

70-luvun alussa tukahdutettu psykedeelitutkimus on 90-luvun alun jälkeen alkanut ottaa uutta tuulta purjeisiinsa. Yhäkin psykedeelejä silti kontrolloidaan äärimmäisen tiukasti, ja tutkimuksen toteuttaminen on vaikeaa.


sympaattinen tohtori david nichols kammiossaan.
David Nichols valmistui lääkeainekemian tohtoriksi Iowan Yliopistosta vuonna 1973. Hänen tutkimusaluenaan oli psykedeelit, joiden äärelle hän visioi tulevan uransa. "Otaksuin työskenteleväni psykedeelien parissa loppuelämäni", Nichols sanoo.

Hänen ajoituksensa ei ollut onnekkaimmasta päästä. Vuonna 1970, vuosi sen jälkeen kun Nichols oli aloittanut opintonsa, Richard Nixon allekirjoitti uuden huumelainsäädännön, jonka tarkoituksena oli rajoittaa maan huumekauppaa*. Uusi lainsäädäntö siirsi psykedeelit, esimerkiksi LSD:n, DMT:n, psilosybiinin ("taikasienten" aktiivinen ainesosa) ja meskaliinin, sekä esimerkiksi kannabiksen, tiukimmin kontrolloitujen ykkösluokituksen (Schedule I) huumeiden listalle. Listalla olevat aineet ovat määritelmän mukaan "suuren riippuvuuspotentiaalin omaavia ja vailla lääketieteellistä arvoa". (Tieteellistä näyttöä psykedeelien riippuvuuspotentiaalista ei ole; väite "vailla lääketieteellistä arvoa" on myös vähintäänkin epäilyttävä. --suom. huom.) 15 vuotta myöhemmin, ekstaasin yleistyttyä 80-luvun puolivälissä, listalle päätyi hätätoimenpiteiden kautta myös MDMA. Vertailun vuoksi, esimerkiksi kokaiini ja oopiumi** on luokiteltu vähemmän vaarallisiksi kakkosluokituksen (Schedule II) aineiksi, mikä tarkoittaa että niitä on laillista määrätä reseptillä.

Tutkimusaineistoa psykedeelien tehosta alkoholismin ja mielenterveysongelmien hoidossa, sekä niiden hyödyllisyydestä ihmispsyyken ja aivojen toiminnan ymmärtämisessä, oli huomattavasti. 1970-luvun alkuun tultaessa valtio oli kuitenkin tiukentanut ykkösluokituksen aineiden kontrollia, myös tutkimustarkoituksessa. Valtavirrassa on vasta viime vuosina alettu hyväksyä ajatus psykedeelien mahdollisesta lääketieteellisestä potentiaalista.

Muutos alkoi 90-luvun alussa. Kun yhä useammat tutkimukset ovat viimeisen vuosikymmenen kuluessa osoittaneet psykedeelitutkimuksen olevan mahdollista, yhä useammat tutkijat ovat sittemmin saaneet luvan ihmiskoehenkilöillä toteutettuihin kliinisiin tutkimuksiin. Tulokset ovat olleet lupaavia, ja osoittavat esimerkiksi, että MDMA on tehokas apu posttraumaattiseen stressioireyhtymään, ja että klassiset psykedeelit, esimerkiksi psilosybiini ja LSD, tarjoavat merkittävää apua kuolemansairaiden kokeman ahdistuksen sekä alkoholismin hoitoon. Käytännössä psykedeelitutkimuksen tekeminen ei kuitenkaan yhäkään ole helppoa.

***

veikeä tohtorimme hofmann
1930-luvulla sveitsiläinen, Sandoz-lääkeyhtiössä työskentelevä kemisti Albert Hofmann tutki ergot-alkaloideja. Vuonna 1938 hän syntetisoi ensimmäistä kertaa Lysergihapon dietyyliamidin. LSD ei alun perin herättänyt kummempaa kiinnostusta, mistä huolimatta Hofmann tunsi aineeseen outoa vetoa. Viisi vuotta myöhemmin, huhtikuussa 1943, hän syntetisoi LSD:tä uudelleen, ja huomasi sen erikoiset vaikutukset omakohtaisesti: Pieni määrä ainetta imeytyi hänen ihonsa läpi, ja hän päätti poistua työpaikaltaan tilassa, jota hän myöhemmin kuvaili "ei alkuunkaan epämiellyttäväksi päihtymykseksi".*** Joitakin päiviä myöhemmin hän päätti kokeilla ainetta uudelleen pieneksi otaksumallaan annoksella, 250 mikrogrammalla (nykyään tiedetään, että jo 100 mikrogrammaa riittää huomattavan vaikutuksen tuottamiseen). Hän kuvailee tästä seurannutta kokemusta kirjassaan LSD: My Problem Child.

Hofmann ounasteli, että LSD:llä voisi olla lääketieteellisiä käyttötarkoituksia, jonka vuoksi hän alkoi kollegoineen tutkia aineen vaikutusta koe-eläimiin. Ensimmäinen tutkimusartikkeli LSD:n psykiatrisista vaikutuksista julkaistiin vuonna 1947. Tutkijoiden näkökulma oli, että LSD:n avulla olisi mahdollista mallintaa psykoottisia häiriötiloja terveissä aivoissa – aineen ajateltiin tarjoavan tutkijoille tilaisuuden tuottaa itselleen samankaltaisia tuntemuksia kuin ne, joita mielenhäiriöistä kärsivät kokevat. Tila oli myös mahdollisuus kaataa raja-aitoja, vapauttaa mieli tavalla joka edesauttaa potilaiden avautumista psykoterapiassa.

Huolimatta myöhemmästä maineestaan, LSD ei ollut ainoastaan The Beatlesin ja Kalifornian hippien mieleen. Kuten Time-lehti vuonna 1955 otsikoi, aine nähtiin "mittaamattoman arvokkaana aseena psykiatrien arsenaalissa". Tutkimusten laatu vaihtelu suuresti, mutta arvioiden mukaan ainetta annosteltiin vuosina 1950-1963 n. 40,000 koehenkilölle ympäri maailman. 

Vuonna 1953, kanadalaiset tutkijat yrittivät hyödyntää suuria LSD-annoksia alkoholistipotilaiden säikäyttämiseksi raittiuteen, mutta totesivatkin aineen tuottavan eräänlaisen mystisen, kuin uskonnollisen kokemuksen, joka motivoi alkoholisteja raittiuteen. Hiljattainen meta-analyysi osoitti, että tutkijoiden vainu ei ollut tuulesta temmattu: Vaikka monet 1960-luvun yksittäisistä tutkimuksista olivatkin otannaltaan liian pieniä tuottaakseen tilastollisesti merkittävää näyttöä, yhdessä tarkasteltuna tutkimusten selvät, johdonmukaiset tulokset osoittivat selviä, myönteisiä vaikutuksia.

Samaan aikaan myös Yhdysvaltain valtio kasteli varpaitaan haponkyllästämiin virtoihin. CIA näki LSD:n tarjoavan kyseenalaisia mahdollisuuksia: Ehkä aine voisi toimia totuusseerumina tai mielenhallinnan työkaluna. Natsitohtori Josef Mengele kollegoineen oli tehnyt keskitysleirien vangeilla tutkimuksia meskaliinin ja muiden aineiden avulla. Kylmän sodan vainoharhaisessa ilmakehässä Yhdysvaltain laivastossa ajateltiin, että meskaliinin avulla saattaisi olla mahdollista pakottaa ihmisiä paljastamaan tietoa vasten tahtoaan. Kokeet eivät tuottaneet toivottuja tuloksia, mutta seuraavaksi käännyttiin Albert Hofmannin uuden ihmeainen puoleen, joka oli jo kerännyt huomattavaa liikemomenttia psykiatrisena työkaluna.

tarkistetaan matkalaput, olkaa hyvä
Vuosien 1953 ja 1964 välillä CIA, MKULTRA-projektinsa nimissä, tutki LSD:n vaikutuksia ujuttamalla sitä pahaa-aavistamattomien siviilien, vankien, hallituksen työntekijöiden ja jopa omien agenttiensa hermostoihin –tavalla, jota senaattori Edward Kennedy myöhemmin kuvaili "tieteellisestä näkökulmasta jokseenkin järjettömäksi puuhaksi". Ennen pitkää oltiin pisteessä, jossa odottamattomat happotripit nähtiin yhtenä CIA-työtehtävän "ammatinvalintaan liittyvistä riskeistä", kuten Martin Lee ja Bruce Shlain kirjassaan Acid Dreams kuvaavat. (Kiinnostuneet voivat muuten käydä lainaamassa tämän ja muitakin aihepiirin teoksia Helsingissä majailevasta Vaihtoehtojen varjokirjastosta. --suom. huom)

Kokeita toteuttaneet henkilöt eivät olleet tukijoita. Ainakin yksi "tutkimusten" kohteeksi joutunut kuoli hämärissä olosuhteissa****. MKULTRA-ohjelman tiimoilta järjestettiin ennen pitkää senaatin kuulustelut, mutta tässä vaiheessa monet operaatioon liittyvistä dokumenteista oli jo ehditty tuhota CIA:n johtaja Richard Helmsin käskystä.

Vuonna 1965 CIA:n väärinkäytöksistä häiriintynyt kongressi rajasi LSD:n ja muiden psykedeelien käytön tieteellisiin tutkimuksiin. Ilmapiiri oli vähitellen kääntymässä psykedeelejä vastaan. Yhtenä syynä tähän oli joidenkin tutkijoiden epäeettinen toiminta (jota eräs tutkija myöhemmin kuvaili "liiallisena innokkuutena"). Timothy Leary, psykologi ja psykedeelinen puolestapuhuja joka tunnetaan mm. lausahduksestaan "Turn on, tune in, drop out", menetti työtehtävänsä Harvardin Yliopistossa vuonna 1963, koska yliopiston johto pelkäsi hänen ja muiden Harvardin Psilosybiiniprojektin tutkijoiden toteuttavan tutkimustaan huolimattomasti, jopa olevan itse tutkimuksissa psilosybiinin vaikutuksen alaisena! He olivat myös antaneet eräälle opiskelijalle psilosybiiniä tutkimustilanteen ulkopuolella.

Myös poliittiset motiivit kasvattivat painetta psykedeelitutkimuksen keskeyttämiseen, huolimatta siitä, että Learynkin tutkimukset olivat tuottaneet lupaavia tuloksia, mm. vankien rikoksenuusimismäärien vähentämisessä psilosybiinin avulla (ks. myös seurantatutkimus tästä). LSD ja psilosybiini näyttelivät merkittävää roolia kasvavassa vastakulttuurisessa liikehdinnässä. Psykedeelit lietsoivat rauhaa ja rakkautta aikana jona hallitus yritti epätoivoisesti värvätä sotilaita käymäänsä Vietnamin sotaan, jota yhä useammat nuoret vastustivat. Vuonna 1966 USA kriminalisoi LSD:n. Muu maailma seurasi nopeasti perässä. Kaikista lupaavimmatkin tutkimukset hidastuivat huomattavasti, ja 1970-luvun puoliväliin mennessä ne oli lopetettu kokonaan.

***

Tällainen maailma odotti vastavalmistunutta Nicholsia, jonka kirjoitti väitöskirjansa psykedeeleistä. "Psykedeelitutkimus tarjosi oivallisen mahdollisuuden lupaavan tutkijanuran tuhoamiseen", Nichols muistelee. Käsitys pitää jossain määrin paikkansa tänä päivänäkin, koska rahoituksen saaminen psykedeelitutkimukselle on edelleen vaikeaa. Arvostettuna Purduen Yliopiston professorina Nichols sai National Institute on Drug Abuselta (Yhdysvaltain Kansallinen huumeiden väärinkäytön instituutti) 30 vuoden tutkimusrahoituksen, tavoitteenaan selvittää psykedeelien toimintamekanismeja. Koska NIDA:n tavoitteena on kuitekin nimenomaisesti aineiden väärinkäytön lopettaminen, Nicholsilla ei ollut mahdollisuutta tutkia mahdollisia lääketieteellisiä hyötyjä.

Psykiatri Charles Grob kirjoittaa vuoden 1994 artikkelissaan Yearbook for Ethnomedicine and the Study of Consciousness -julkaisussa:

Armeijan tiedustelupalvelun ja CIA:n alaisuudessa toimineiden psykiatrian tutkijoiden epäeettiseen toimintaan liittyvät paljastukset, yhdessä psykedeelien puolestapuhujien laajaa huomiota herättäneen, hyvin kiistanalaisen toiminnan kanssa, johti tutkimustyön tukahduttamiseen. Seuraavien 25 vuoden aikana psykedeelit olivat akateemisen maailman hylkiö; käytännössä virallinen keskustelu keskeytyi kokonaan.
90-luvun alussa Nichols kertoi eräässä tiedetapahtumassa tarinaa jonka oli aiemmin toistanut jo miljoonia kertoja: "On harmillista, ettei psykedeelien parissa toteuteta minkäänlaisia kliinisiä ihmiskokeita. Tutkimus on mahdollista, mutta vaatii yksityistä rahoitusta." Nichols päätti hankkia tuon yksityisen rahoituksen, vaikka hänellä itsellään ei ollutkaan riittävää koulutusta kliinisen tutkimuksen toteuttamiseen. Vuonna 1993 Nichols ja Grob kollegoineen perustivat Heffter Research Instituten, jonka tavoitteena oli tehdä laillista, tiukan pätevää tieteellistä psykedeelitutkimusta.

Grob, UCLA:n lääketieteellisen tiedekunnan professori, oli yksi ensimmäisistä FDA:n (Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkevirasto) tutkimusluvan saaneista tutkijoista kymmeniin vuosiin. Häntä kiinnosti psilosybiinin (jonka kantama poliittinen taakka oli huomattavasti LSD:tä tai MDMA:ta kevyempi) hyödyntäminen kuolettavasti sairaiden syöpäpotilaiden kokeman ahdistuksen ja masennuksen hoidossa.

Mikä sitten muuttui? Nykyään Pohjois-Carolinan Chapel Hill -yliopistossa työskentelevän Nicholsin mukaan säätelyssä ei tapahtunut mitään äkillistä muutosta, vaan kyse on enemmänkin asenteiden hitaasta muutoksesta. "Vuosien ajan FDA:lle tarjotut tutkimusprotokollat psykedeelien käytöstä ihmiskoehenkilöillä vain jäivät lojumaan viraston nurkkiin."

Eläinkokeet jatkuivat, koska aineiden toimintamekanismit kiinnostivat yhä valtiota. "Oletus oli, että ihmistutkimus oli yksinkertaisesti mahdotonta", sanoo Mark Geyer, myöskin yksi Heffter-tutkimussäätiön perustajista, joka on tehnyt NIDA:n rahoittamaa neurotieteellistä koe-eläintutkimusta psykedeelien parissa lähes kolmen vuosikymmenen ajan. Vaikka tutkimus olisi ollut mahdollistakin, FDA:lle tuskin lähetettiin paljonkaan hakemuksia, koska yleinen uskomus oli ettei tutkimuslupia tultaisi saamaan.

"Päämääränä ei ollut tieteenteon vaan katukäytön estäminen. Sivuvaikutuksena kuitenkin oli, että mahdollisuus tehdä laillista tutkimusta kutistui", Geyer selittää. "Käsittääkseni mitään tutkimuksen suoranaisesti kieltävää lainsäädäntöä ei ollut olemassa."

Nicholsin mukaan johtajiston vaihtuminen 90-luvun alussa höllensi viraston asenteita ihmiskoehenkilöillä toteutettavaan psykedeelitutkimukseen. Vuosikausien yrityksen jälkeen psykiatri Rick Strassman sai viimein luvan toteuttaa DMT-tutkimusta.

"Lailliset ihmiskokeet psykedeeleillä, huolimatta niiden huomattavasta potentiaalista, niin teoreettisesta kuin käytännöllisestäkin, vaatii valtavasti työtä tiukan konrollin läpäisemiseksi. Tämän vuoksi harva on edes yrittänyt toteuttaa sellaisia", Strassman tuskailee Journal of Psychoative Drugs -lehden artikkelissaan vuonna 1991. Tästä huolimatta hänen tutkimuksensa, joka kattoi 60 vapaaehtoista koehenkilöä ja satoja DMT-annoksia, ei tuottanut ongelmia FDA:n suhteen. Tämä avasi ovea uusille tutkimuksille.

Heffter-instituutin kanssa työskentelevä Grob suunnitteli ja onnistui saamaan FDA:n hyväksynnän pienelle tutkimukselle, jossa annosteltiin psilosybiiniä 12 kuolemansairaalle, 30-60-vuotiaalle syöpäpotilaalle. Jokainen osallistujista kävi kahdessa istunnossa, joiden välillä oli kuukausi aikaa. Yhdessä istunnoista annosteltiin plaseboa, toisessa psilosybiiniä. "Koimme, että olisi epäeettistä kieltää kuolemansairailta aktiivinen aine", Grob selittää.

Koska kyse oli ensimmäisestä psilosybiiniä hyödyntävästä tutkimuksesta vuosikymmeniin, FDA hyväksyi tutkimukseen vain alhaisen annoksen. "Koehenkilöt eivät nähneet kaikenkyllästäviä hallusinaatioita", Grob muistelee. Vaikutukset olivat lähempänä valveunta. Kuuden kuukauden kuluttua toteutettu seurantatutkimus osoitti, että koehenkilöiden ahdistus oli laskenut huomattavasti. Tutkimus loi edelleen tietä lisätutkimukselle.

Vastoin yleistä käsitystä, terapeuttinen psykedeelisessio ei näytä tältä.
***

Vaikka Strassmanin tutkimuksen myötä kävi selväksi, että kliininen tutkimus on sekä laillista että mahdollista, polku ei yhäkään ole kevyt. Tämän vuoksi Heffter-instituutin ja MAPS:in kaltaiset yhdistykset ovat tarpeellisia: Niillä on resursseja ja motivaatiota rämpiä tutkimusten toteuttamiselle välttämättömän byrokraattisen viidakon lävitse. Heffter-instituutti tarjoaa tutkijoille tietoa siitä, millaiset menetelmät on aiemmin todettu toimivaksi, sekä rakentavaa vertaisarviointia. Kun tutkimusprotokolla on hyväksytty, järjestö hakee sille yksityistä rahoitusta.

"Lupien saamiseen menee vuosia", Grob kertoo. Erityisen kauan lupa-asioissa kesti hänen ensimmäisen tutkimuksensa kohdalla; sittemmin kulku on helpottunut koska jo tehdyt tutkimukset tarjoavat valmiita piirustuksia joiden varaan suunnitella uusia.

Ihmiskokeet vaativat yliopiston lautakunnan hyväksynnän lisäksi myös FDA:n sekä DEA:n (liittovaltion huumepoliisi) luvan. Jälkimmäiseltä saadaan luvat aineiden säilytykseen ja käsittelyyn. Säilytyksen osalta DEA:n säännökset ovat äärimmäisen tiukkoja; tarkoituksena on estää, etteivät esimerkiksi uteliaat opiskelijat pääse aineisiin helposti käsiksi. Luvat myönnetään yksittäiselle tutkijalle, ja esimerkiksi huoneen vaihtamiseen on erikseen haettava DEA:n lupaa.

Kliinisessä tutkimuksessa käytettävät aineet on puhtauden takaamiseksi valmistettava tarkasti määritellyin menetelmin. Vaikka eläinkokeita ei koske samat vaatimukset kuin ihmiskokeita, myös eläinkokeet vaativat erityisen ykkösluokituksen tutkimusluvan, huolimatta siitä, että ihmisen normaaliannos riittäisi sadoille hiirille.

"Alalle lähdeteään intohimosta", sanoo Nichols, jonka Purduessa sijaitseva laboratorio on tuottanut suuren osan tutkimuksissa käytetyistä aineista. "Hyvän kemistin taidot riittävät synteesiin, mutta rikkaaksi tällä ei tule."

DEA:n mukaan luvat ykkösluokituksen aineiden tutkimiseen saa tällä hetkellä noin yhdeksässä kuukaudessa. Tutkijat ovat arvion suhteen epäileväisiä: "DEA:lla ei vaikuta olevan kummempaa kiirettä lupien myöntämiseen", Nichols tölväisee.

Tällä hetkellä luvat on 349 tutkijalla, ja suuta on ollut laskeva: Kolme vuotta sitten lupia oli Yhdysvalloissa 550. Nicholsin mukaan tämä saattaa olla seurausta DEA:n tehostetusta valvonnasta, jota on kohdistettu puutteellisin luvin toimineisiin tutkijoihin. Aiemmin tutkimusluvat sai jokseenkin helposti uudistettua vuosittain, mutta viime vuosina Nicholsilta on vaadittu ajan tasalla olevia tutkimusprotokollia ja tarkkaa selontekoa siitä, miksi luvat ovat yhä tarpeen.

***

Osa psykedeeleihin – ja muihinkin laittomiin aineisiin, esimerkiksi kannabikseen – liittyvän tutkimuksen vaikeudesta on seurausta siitä, ettei kyse ole lääkeyhtiöitä kiinnostavasta huipputekniikasta. Alalla ei liiku suuria rahoja. Vaikka LSD:n ja psilosybiinin kaltaisia aineita on suhteellisen helppo valmistaa, MAPS:in perustaja Rick Doblinin sanoin "psykedeelejä ei voi patentoida tai monopolisoida, ja ne kilpailevat suoraan sellaisten lääkkeiden kanssa, joita tätä nykyä määrätään päivittäiskäyttöön".

"Kollegani kysyvät tämän tästä, miksi haluan käyttää aikaani tähän, näinä nanoteknologian ja täsmähoitojen aikoina", kannabistutkimusta tehnyt Kalifornian San Franciscon yliopiston lääketieteen professori Donald Abrams kertoo. "Elämme 2000-luvulla; lääkekasvien tutkimus ei ole sijoituskohteena erityisen kovassa huudossa."

Ilman ulkopuolista tutkimusrahoitusta eivät tutkijanurat etene, mikä nostaa entisestään tutkijoiden kynnystä lähteä alalle.

Heffter-instituutin ja MAPS:in kaltaiset järjestöt saavat rahoituksensa yksityishenkilöiltä, eikä niillä ole varaa kalliisiin suuren mittakaavan ihmiskokeisiin jotka voisivat tuottaa riittävän suuren otannan tarjoavia tuloksia. Nichols toivoo liittovaltion rahoitusta heltiävän ensi vuosikymmenellä, olettaen että pilottitutkimusten tulokset ovat riittävän lupaavia. "On käynnissä selvä kehitys suuntaan, jossa psykedeelien potentiaali ja suhteellinen vaarattomuus hyväksytään mahdolliseksi."

Leima on kuitekin yhä vahva. "Psykedeelitutkimukseen ryhtyminen on yhä vaikeaa, niin ammatillisen uran kuin rahoituksenkin lähtökohdista", MAPS:in viestintävastaava Brad Burge sanoo.

Vaikka psykedeelitutkimus on ottanut edistysaskelia Englannissa ja Sveitsissä, esteitä on yhä muuallakin kuin Yhdysvalloissa. Huhtikuun alussa psilosybiinin vaikutuksia masennukseen selvittävä tutkimus viivästyi johtuen säädöksistä, jotka vaativat tutkimuksissa käytettävien aineiden valmistuksen tapahtuvan tietyn standardin (Good Manufacturing Practice, GMP) mukaan. Lontoon Imperial Collegen tutkijat eivät toistaiseksi ole löytäneet sopivaa valmistajaa.

"Lainsäädäntö joka kategorisoi psilosybiinin kaltaiset substanssit kaikista vaarallisimmiksi aineiksi tekee tutkimuksen lähes mahdottomaksi", professori David Nutt toteaa lehdistötiedotteessa. "Tutkimuksemme ei ole päässyt käyntiin, koska on osoittautunut hyvin vaikeaksi löytää yritystä joka voisi valmistaa aineen ja olisi valmis hankkimaan tarvittavat luvat. Lupien saaminen saattaa kestää jopa vuoden ja kolminkertaistaa hinnan. Kokonaisuutta mutkistaa huomattavasti antiikinaikainen asenne, jonka mukaan ykkösluokituksen aineilla ei voi olla minkäänlaista lääkinnällistä potentiaalia. Tutkimus on tehty käytännössä mahdottomaksi."

Esteistä huolimatta psykedeelien parantavat mahdollisuudet – esimerkiksi alkoholismin, masennuksen ja PTSD:n hoidossa – saavat tutkimusalan näyttämään joidenkin tutkijoiden silmissä vaivan arvoiselta. Tällä viikolla sata tutkijaa ja yhteensä noin 1600 osanottajaa**** ympäri maailman osallistuu Kalifornian Oaklandissa järjestettävään kolmepäiväiseen Psychedelic Science 2013 -konferenssiin, jonka järjestäjiin MAPS ja Heffter-instituutti kuuluvat.

Burge toteaa, että psykedeelitiedettä vainonnut leima saattaa vähitellen olla haihtumassa uuden tutkijasukupolven myötä. "Alkuperäisten tutkijoiden rinnalle on syntynyt uusi opiskelijoiden ja tutkijoiden sukupolvi, jota psykedeelitutkimus ei pelota. He etsivät hoitoja joihinkin kaikista vaikeimmista sairauksistamme."


huomioita:
* rajoittaa huumekauppaa, ts. puskea huumekauppa maan alle - huumekauppa sinänsä kyllä on kelvannut Yhdysvaltain vallanpitäjille
** Alkuperäisen artikkelin mukaan myös heroiini lasketaan kakkosluokitukseen; tämä ei pidä paikkaansa.
*** Tarina tavasta, jolla Hofmann sai LSD:tä elimistöönsä on kyseenalaistettu mm. artikkelissa haastatellun tri. Nicholsin toimesta. 
**** Alkuperäisessä artikkelissa väitettiin, että Olson putosi ikkunasta LSD:n vaikutuksen alaisena, mutta itse asiassa huumauksen ja kuoleman välillä oli yli viikko aikaa, ks. tämä.
***** Alkuperäisessä artikkelissa väitettiin virheellisesti, että konferenssiin osallistuisi 1600 tutkijaa, mutta mainittu määrä on koko osallistujamäärä. Esitelmöimässä on 100 tutkijaa, ja jäljellejäävistä 1500 osallistujasta osa on tutkijoita, osa muuten vain aiheesta kiinnostuneita.